Kuvaus
Mieskuoron yhdistäminen nykymusiikkiin tuntuu yhtä houkuttelevalta kuin nakkimakkara mansikkarahkalla. Molempia kokeilleena suosittelen ennakkoluulottomuutta muillekin kuin keittotaidottomille vanhoillepiioille. Kysehän ei ole siitä, että mikä tahansa leivonnainen sopisi mihin tahansa rahkaan. Tai että mikä tahansa mieskuoro istuisi mihin tahansa nykymusiikkiin.
Polyteknikkojen Kuoro ei ehkä tiennyt, mille tielle ajautui pyytäessään Tapani Länsiötä johtajakseen syksyllä 1984. Väistämätön seuraus tästä oli, että insinöörioppilaiden aivoja alettiin vaivata nykymusiikin rytmeillä ja harmonioilla, mistä puolestaan oli se seuraus, että kaikenlainen insinöörimatematiikka alkoi tuntua vaivattomalta. Jokainen, joka on laulanut ulkoa Eero Hämeenniemen Nattuvanarin, osaa hoidella vasemmalla varpaalla ties kuinka monennen derivoinnin kaarevuuden kiihtyvyydenkin.
PK on tilannut Länsiön kidutuskaudella 12 säveltäjältä 29 uutta teosta. Jokaisen se on hampaat irvessä harjoitellut ja hymyssä suin esittänyt. Tilauksia ei silti ole pidetty velvollisuuksina. Jos teos ei ole tuntunut tälle kuorolle sopivalta, se on hiljaa mapitettu. Tämä 90-luvun sävellyksistä koostuva levy on yksi osoitus siitä, kuinka moni teos on kuitenkin selvinnyt DI-testistä hengissä ja jäänyt eläväksi osaksi musiikkielämäämme.
Jokainen levyllä kuultava teos sisältää oivalluksen, joka tekee siitä ainutlaatuisen. Nautin Mikko Heiniön Juhlamarssista juuri siksi, että siinä mieskuoro ei etene nelitahtimoottorilla vaan hovin tyyliin kolmijakoista poloneesia. Ja Jukka Tiensuun pirullisen vaikeasta Padrigalista, koska se jakaa kuoron kolmeen suomalaisen miehen arkkityyppiin: veikeisiin kujeilijoihin, suruisiin alistujiin ja uljaisiin uhoajiin.
Paavo Heinisen säveltäjälitania yllyttää arvailemaan tekijänsä hierarkiaa: ensimmäinen osa loppuu Bergiin, toinen Weberniin ja kolmas Schönbergiin, ja Heininen itse löytyy muiden lomasta muodossa ”minä-kuka”. Tapani Länsiön sanaton fantasia Kaamos syntyi Torontossa kuoron menestyksen huumassa (tosin tuolloin nimellä Revontulet – kotimatka toi teokseen arkirealismia). Ällistyttävintä on Eero Hämeenniemen rajankaato: kuka olisi uskonut, että mieskuoron voi yhtä notkeasti liittää bluesiin kuin intialaiseen tanssiin!
Kaikissa levyn lauluissa on leikkisyydestä huolimatta haikea pohjavire. Uusia vivahteita tähän perinteiseen suomalaiseen mieskuorosuruun tuo Olli Koskelinin herkkä Lacrimosa. Muiden seassa levyllä kuullaan Olli Kortekankaan Matkalla, jonka voi poimia kokonaisuudeksikin, jos osaa insinöörin lailla ohjelmoida CD-soittimensa.
Minna Lindgren
