Harvinaisen suuria eleitä

Tomi Norha, Turun Sanomat, 8.10.2005

Turun filharmoninen orkesteri ja Polyteknikkojen kuoro Konserttitalossa 6.10. Hannu Lintu, kapellimestari, Petri Bäckström, tenori sekä Juha Kuivanen, kuoromestari. A. Merikanto, Liszt.

Turun filharmonisen orkesterin syksy on suurieleisyydessään poikkeuksellisen kiinnostava: lähes joka konsertissa kuullaan ja nähdään kookkaita ja poikkeuksellisia esityskokoonpanoja, kun vieraina on tanssijoita, kuoroja, solisteja ja vaikka mitä.

Franz Lisztin Faust-sinfonia (1854-57) on sekä kestonsa että kokoonpanonsa puolesta yksi musiikin historian giganttisimmista teoksista. Sitä esitetään harvoin, koska kokoonpano on paitsi valtavan kokoinen myös varsin epäekonominen: iso kuoro, tenorisolisti ja urut pitää rahdata paikalle vain viimeisten minuuttien ajaksi.

Täysromantiikan aikaan giganttisuus oli muotia, ja allekirjoittaneelle tulee hakematta mieleen, voiko kenelläkään säveltäjällä olla oikeasti niin paljon sanottavaa.

Linnun haave toteutui

Lisztin Faustia ei ole Turussa kuultu lähes kuuteenkymmeneen vuoteen. Kapellimestari Hannu Linnun haave esittää teos toteutui torstaina, ja konsertin jälkeen oli selvää, että teoksen suuruus on todellista.

Lintu johti teoksen kovilla kierroksilla. Hän ei tyytynyt näyttämään vaan suorastaan näytteli musiikin soittajille. Saliin paistoi selvästi, että johtaminen oli kaikkea muuta kuin rutiinisuoritus.

Liszt ei ehkä ole historian paras orkestroija, ja musiikissa on tasapaksut hetkensä, mutta Faust on monella tapaa upeasointinen ja uraauurtava teos. Olisin ehkä kaivannut vielä isompia kontrasteja dynamiikan suhteen; laaksojen ja huippujen etäisyyttä olisi voinut vieläkin kasvattaa.

Kokonaisuudesta muodostui joka tapauksessa nautinnollinen sointikylpy, kun orkesterin suorituskin oli kohdallaan. Erityisen herkullisia olivat toisen osan kamarimusiikilliset jousiosuudet ja viimeisen osan groteskit karakterit. Lopun Chorus mysticus -jakso, jossa kuoro ja kumppanit liittyvät mukaan, oli uskomattoman vaikuttava. Sen jälkeen salissa tiedettiin, että suurten asioiden äärellä on käyty.

Tuhma on mainio teos

Jotta Polyteknikkojen kuorolla olisi useamman minuutin mittainen syy tulla Turkuun, oli ohjelmassa myös toinen harvinaisuus, Aarre Merikannon teos Tuhma, joka voitti vuonna 1956 Kulttuurirahaston sävellyskilpailun.

Teosta ei ole ainakaan Turussa koskaan ennen kuultu, eikä sitä kai ole levytettykään, joten kuuntelukokemus alkoi puhtaalta pöydältä.

Toivo Lyyn kalevalahenkiseen tekstiin sävelletty Tuhma alkaa musiikinkin puolesta kalevalaisesti rinnakkaisintervalleineen ja arkaaisine poljentoineen. Edetessään se paljastuu sävelkieleltään kuitenkin varsin moniarvoiseksi, mieleeni tuli monin paikoin Aulis Sallisen Kullervo -ooppera. Parasta sävellyksessä on muoto: musiikki tavoittaa Lyyn runon tunnelmat ja temponvaihtelut kerrassaan mainiosti, ja metsästäjän odotukset ja pettymykset konkretisoituvat musiikissa poikkeuksellisen onnistuneesti.

Torstain esitys oli erinomainen. Linnun johtaminen oli tutun jämäkkää ja selkeää, joten musiikki soi niin kuin pitääkin. Ohut orkestrointi ja Polyteknikkojen kuoron täyteläinen sointi täydensivät toinen toisiaan, eikä balanssiongelmia ollut. Kuorolla oli teoksen alkupuolella joitakin rytmisiä ongelmia, ja lopun forteissa ykköstenori kuulosti epätasaiselta, mutta kaiken kaikkiaan esitys oli erittäin hyvä.

Vaikkei kansallisen identiteetin korostaminen ole ihan yhtä in kuin sata vuotta sitten, tällaista kansallisista juurista kumpuavaa taidetta pitää esittää. Niinhän kaikki muutkin maailman kansat tekevät.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.