Menestyjän sointihuuma

Hannu-Ilari Lampila, Helsingin Sanomat, 9.10.2005

Lisztin Faust tuhlaa säveliä, Merikannon Tuhma pihtailee

Turun kaupunginorkesterin konsertti Turun konserttitalossa. Kapellimestari Hannu Lintu, Petri Bäckström, tenori, Polyteknikkojen kuoro kuoromestari Juha Kuivanen. – Aarre Merikanto, Liszt.

TURKU. Johann Wolfgang von Goethen Faust-hahmo on länsimaiden kuuluisin ”pyrkyri”, Streber, mies, joka tähtää aina korkeammalle. Faust menestyy, kun hän unohtaa omat itsekkäät himonsa ja halunsa ja alkaa toimia muiden ihmisten hyväksi.

Franz Liszt piti nuorena Faustia hyvin ”porvarillisena” luonteena, joka oli kiinnostunut vain ”omasta pienestä onnestaan”. Vähitellen Liszt alkoi ymmärtää paremmin Faustin koko merkitystä ja huomasi voivansa projisoida omat pyrkimyksensä, ihanteiden tavoittelun, taistelunsa ja rakkaudenkaipuunsa Faust-tarinaan.

1854–57 syntyi Lisztin Faust-sinfonia, valtavan inspiroitunut, noin 70-minuuttinen kolmiosainen teos, joka ei tunnu yhtään liian pitkältä.

Hannu Lintu rakensi Faust-sinfoniasta tuhlailevan loisteliaan ja värikkään sinfonisen draaman, jossa paljastui mielenkiintoisia yhteyksiä Richard Wagnerin musiikkiin. Faustissa ei ole vain Tannhäuserin ja Lohengrinin kaikuja, vaan se enteilee jännittävästi Nibelungin sormusta.

Vaikuttavin on sinfonian viimeinen osa Mefisto, joka vääristää parodisesti ensiosan Faust-teemat. Riehuva ja raivoava musiikki tuo harvinaisen selvästi esiin sen, että Mefisto on negaation henki, joka pystyy vain tuhoamaan, ei luomaan. Mefisto on myös Faustin oma demoninen, negatiivinen puoli, jonka hän pystyy ”ikuisen naisellisen” voiman avulla lopulta voittamaan.

Ääriosien dramaattinen, romanttinen retoriikka sai vastapainokseen Gretchen-osan runollisen ja läpikuultavan rakkauslyriikan. Lintu maalaili lennokkaasti ja herkästi Lisztin mestarillisen sointihuuman myrskyt ja vivahteet. Turun kaupunginorkesteri ei aina yltänyt vaativassa teoksessa Linnun ja teoksen vaatimaan virtuoosiseen tarkkuuteen ja hienostuneeseen sointiin, mutta faustista eteenpäinpyrkimystä ei puuttunut.

Polyteknikkojen kuoron mahtava, metallikas forte kruunasi Faust-sinfonian lopun apoteoositunnelmat.

Konsertin avausnumero, Aarre Merikannon Tuhma (1956), kertoo metsämiehestä, joka epäonnistuu pyrkimyksissään ja jää aina ilman saalista. Luuserille ei kannattanut tuhlata liikaa säveliä. Orkesteri ilkkuu ja kotkottaa niukkasanaisesti ja tuo mieleen uusklassisen Stravinskyn kuivan musiikillisen ironian ja kekkaloivat rytmit.

Kuoro-osuus on konventionaalisen kalevalainen. PK lauloi hiljaisia tasoja metsäläispoikien epäyhtenäisillä luonnonäänillä, mutta annas olla, kun piti kajauttaa forte. Silloin sointi tiivistyi kaikuvaksi kallioksi.