Keski-iän kriisi soi monumentaalisesti

Hannu-Ilari Lampila, Helsingin Sanomat, 17.12.2010


Danten Divina Commedia -runoelma on keski-iän kriisin allegorinen

kuvaus, joka laajenee valtaviin teologis-kosmologisiin mittoihin ja

taivaallisen rakkauden ylistykseen.


Epäilemättä myös Jouni Kaipaisen

Commedia on henkilökohtainen allegoria. Danten tekstin

suojissa hän on pyrkinyt antamaan sisäiselle matkalleen ja

kiirastulelleen yleisinhimillisen ilmeen.


Commedian musiikissa on karun juhlavaa

monumentaalisuutta, joka tuo mieleen

Stravinskyn latinankielisen

Oedipus Rex -oopperaoratorion. Vaikka Kaipainen on nimennyt

Commediansa neljänneksi sinfoniakseen, se edustaa

lajityypiltään pikemminkin juuri oopperaoratorioita.


Mieskuoro tuo

Commediaan arkaaisen ankaraa sävyä, jota ei voi olla

yhdistämättä Sibeliuksen

Kullervoon – vaikkei kalevalaista viritystä ole juuri

kuultavissa.


Usein Commedia kuulostaa raskaan maailmantuskan, Weltschmerzin

täyttämältä saksalaiselta nykyoopperalta, joka jatkaa synkkien

Wagner-myyttien perintöä. Viittauskohde voi olla myös

Joonas Kokkosen allegorinen

Viimeiset kiusaukset ja sen kohtuullinen modernismi.


Ammattitaidon, suurmuodon hallinnan ja henkisen

voiman näytteenä Commedia on kunnioitettava saavutus.


Sävelkielen karuhko ja henkistynyt objektiivisuus tekee

Commediasta melko etäisen musiikkitapahtuman. Jos säveltäjä

olisi paljastanut subjektiiviset korttinsa, tulos olisi voinut vaikuttaa

visionäärisemmältä.

Commedian jännittävimmät hetket koettiin odotetusti

Helvetti-osassa, joka on kekseliään kauhumaalailun täyttämää

aikuisten satumusiikkia.


Psykoanalyyttisesti tarkasteltuna helvetti symboloi sukellusta

tiedostamattomaan, kohtaamaan henkilökohtaiset varjot, pedot ja demonit.

Omien torjuttujen ja ristiriitaisten puolien tiedostaminen on tie minän

eheytymiseen, mikä onkin Commedian päämäärä ja pelastussanoma.

Commedian lopussa Dante ja Beatrice ylistävät rakkautta, joka

poistaa tunteen ja järjen ristiriidan. Tässä vaiheessa Danten italia ja

kirkkoveisujen latina vaihtuvat kodikkaasti suomeksi, ja lopun

humoristisen riemukas marssihymni tiputtaa ritualistisen ylevän tunnelman

tarkoituksellisesti kotimaan arkiselle kamaralle.

Hannu Lintu hallitsi suvereenisti

Commedia-järkäleen, joka jäsentyy hyvin selkeästi. Niin

staattinen kuin teos luonteeltaan onkin, Lintu latasi siihen suuren

annoksen dynaamista energiaa, joka piti jännitteen lujana alusta loppuun.

Helena Juntusen sopraano oli Beatricen valoisasti säteilevä,

henkistyneen hellästi ja ekstaattisesti leijaileva ääni.

Jaakko Kortekankaan baritoni kantoi Danten tuskan ja epäilyt

miehekkäästi.


Polyteknikkojen kuoron vaalea nuorten miesten sointi sopi hyvin tasaiseksi

kertojanääneksi. Kuorosta irtosi myös dramaattista voimaa, hartautta ja

monia eri karaktäärejä.


Allegorinen oli myös konsertin avausnumero,

Sibeliuksen kantaatti

Vapautettu kuningatar, jossa Suomi-äiti nääntyy Venäjän

vankina. Ritaritarinan musiikki on iskevää, mutta kliseemäistä.


Lisäksi kuultiin Kaipaisen synkkävireisesti sovittamia Sibeliuksen

lauluja, joissa orkesteri pikemminkin jarrutti kuin tuki Juntusen

sopraanon kantavaa lentoa.



HS 17.12.2010: Keski-iän kriisi soi monumentaalisesti

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.