Keski-iän kriisi soi monumentaalisesti
Hannu-Ilari Lampila, Helsingin Sanomat, 17.12.2010
Danten Divina Commedia -runoelma on keski-iän kriisin allegorinen
kuvaus, joka laajenee valtaviin teologis-kosmologisiin mittoihin ja
taivaallisen rakkauden ylistykseen.
Epäilemättä myös Jouni Kaipaisen
Commedia on henkilökohtainen allegoria. Danten tekstin
suojissa hän on pyrkinyt antamaan sisäiselle matkalleen ja
kiirastulelleen yleisinhimillisen ilmeen.
Commedian musiikissa on karun juhlavaa
monumentaalisuutta, joka tuo mieleen
Stravinskyn latinankielisen
Oedipus Rex -oopperaoratorion. Vaikka Kaipainen on nimennyt
Commediansa neljänneksi sinfoniakseen, se edustaa
lajityypiltään pikemminkin juuri oopperaoratorioita.
Mieskuoro tuo
Commediaan arkaaisen ankaraa sävyä, jota ei voi olla
yhdistämättä Sibeliuksen
Kullervoon – vaikkei kalevalaista viritystä ole juuri
kuultavissa.
Usein Commedia kuulostaa raskaan maailmantuskan, Weltschmerzin
täyttämältä saksalaiselta nykyoopperalta, joka jatkaa synkkien
Wagner-myyttien perintöä. Viittauskohde voi olla myös
Joonas Kokkosen allegorinen
Viimeiset kiusaukset ja sen kohtuullinen modernismi.
Ammattitaidon, suurmuodon hallinnan ja henkisen
voiman näytteenä Commedia on kunnioitettava saavutus.
Sävelkielen karuhko ja henkistynyt objektiivisuus tekee
Commediasta melko etäisen musiikkitapahtuman. Jos säveltäjä
olisi paljastanut subjektiiviset korttinsa, tulos olisi voinut vaikuttaa
visionäärisemmältä.
Commedian jännittävimmät hetket koettiin odotetusti
Helvetti-osassa, joka on kekseliään kauhumaalailun täyttämää
aikuisten satumusiikkia.
Psykoanalyyttisesti tarkasteltuna helvetti symboloi sukellusta
tiedostamattomaan, kohtaamaan henkilökohtaiset varjot, pedot ja demonit.
Omien torjuttujen ja ristiriitaisten puolien tiedostaminen on tie minän
eheytymiseen, mikä onkin Commedian päämäärä ja pelastussanoma.
Commedian lopussa Dante ja Beatrice ylistävät rakkautta, joka
poistaa tunteen ja järjen ristiriidan. Tässä vaiheessa Danten italia ja
kirkkoveisujen latina vaihtuvat kodikkaasti suomeksi, ja lopun
humoristisen riemukas marssihymni tiputtaa ritualistisen ylevän tunnelman
tarkoituksellisesti kotimaan arkiselle kamaralle.
Hannu Lintu hallitsi suvereenisti
Commedia-järkäleen, joka jäsentyy hyvin selkeästi. Niin
staattinen kuin teos luonteeltaan onkin, Lintu latasi siihen suuren
annoksen dynaamista energiaa, joka piti jännitteen lujana alusta loppuun.
Helena Juntusen sopraano oli Beatricen valoisasti säteilevä,
henkistyneen hellästi ja ekstaattisesti leijaileva ääni.
Jaakko Kortekankaan baritoni kantoi Danten tuskan ja epäilyt
miehekkäästi.
Polyteknikkojen kuoron vaalea nuorten miesten sointi sopi hyvin tasaiseksi
kertojanääneksi. Kuorosta irtosi myös dramaattista voimaa, hartautta ja
monia eri karaktäärejä.
Allegorinen oli myös konsertin avausnumero,
Sibeliuksen kantaatti
Vapautettu kuningatar, jossa Suomi-äiti nääntyy Venäjän
vankina. Ritaritarinan musiikki on iskevää, mutta kliseemäistä.
Lisäksi kuultiin Kaipaisen synkkävireisesti sovittamia Sibeliuksen
lauluja, joissa orkesteri pikemminkin jarrutti kuin tuki Juntusen
sopraanon kantavaa lentoa.
