Paratiisimainen viulukonsertto

Veijo Murtomäki, Helsingin Sanomat, 15.12.2006

Jouni Kaipaisen estetiikan voi joko hyväksyä tai hylätä

Jouni Kaipaisen yli kymmenen konserton taustalla on koeteltu ammattilaisuus, taito kirjoittaa orkesterille ja soittimille luonteenomaisesti sekä omaksi koettu uusromantiikka, jonka vanavedessä musiikkia pursuaa jos ei nyt aina helposti, niin kuitenkin taatusti.

Christian Tetzlaffille kirjoitettu viulukonsertto (2006) osoittautui yhä romantillisemmaksi käyvän Kaipaisen karaktereiltaan lumoavaksi, suorastaan paratiisimaiseksi teokseksi, jonka huomaan yleisö voi jättäytyä tyyntymyksellä.

Viulun perinteinen melodisuus ja soittimellinen näyttävyys on konsertossa juotettu yhteen onnistuneesti.

Tetzlaff teki kaikkensa tarjotakseen konserton moninaisen aineksen selkeässä ja tarttuvassa muodossa.

Hän oli kertakaikkisen ihanteellinen solisti. Teos on kolmine osineen niin konsertto kuin konsertto voi sitä olla: painavaa avausosaa ja laulullisesti kehräävää hidasta osaa täydentää ilakoivasti, välillä balkanilaisittain, ryntäävä finaali.

Epäkonserttojahan meillä on viime aikoina on kuultu riittävästi.

Kaipaisen estetiikan voi joko hyväksyä tai hylätä; valinta on vastaanottajan.

Jos sen hyväksyy, jää kaipaamaan yhä rehdimpää peliä niillä korteilla, joilla hän pelaa: vaikka Kaipaisen melodiikassa on hyviä hetkiä kosolti, hänen kannattaisi keskittyä harmittoman yleismelodiikan sijaan enemmän muistettavan ja teosspesifin tematiikan hiomiseen.

Temaattis-melodiset perushahmot eivät jää juurikaan mieleen, toisin kuin Maurice Ravelin koreografisessa sinfoniassa Dafnis ja Khloe.

Sakari Oramon yhtä levollisessa kuin sähköistävässä otteessa saimme tunnin mittaisen orkesterikylvyn, jollaisia RSO järjestänee vielä paljon lisää.

Jos unohdetaan jotkin epäonniset vaskirepliikit sekä vaimeasti syttyneet puupuhallinosuudet, niin esitys oli unelmien täyttymys, myös Philomelan ja Polyteknikkojen kuoron nautittavien vokaliisien ansiosta.