Enescun Oidipus-ooppera vavisutti

Veijo Murtomäki, Helsingin Sanomat, 2.12.2002

Lawrence Foster oli loistava kapellimestari

Helsingin kaupunginorkesterin konsertti Finlandia-talossa, joht. Lawrence Foster; solisteina Rafal Kwiatkowski, sello, Esa Ruuttunen, baritoni, Laura Nykänen, mezzosopraano; lisäksi Philomela-naiskuoro ja Polyteknikkojen kuoro, valmennus Tapani Länsiö. – Dvorák, Enescu.

Helsingin kaupunginorkesterilla on taipumus purjehtia tutuissa filharmonisissa vesissä, mutta nyt oli vuorossa ilahduttava poikkeus, satsaus, joka kannatti. Finlandia-talokin oli liki täynnä. Vai saiko yleisön liikkeelle sellokilpailujen kakkonen Rafal Kwiatkowski?

Haluaisi uskoa, että vetonaulana oli George Enescun (1881-1955) suurenmoinen ooppera Oedipe (Oidipus, 1910-31). Siitä kuultiin Lawrence Fosterin laatima tunnin mittainen läpileikkaus, vajaa puolikas teoksen kokonaiskestosta.

Foster on levyttänytkin oopperan (EMI, 1990), joten hän oli paras mahdollinen teokseen tutustuttaja.

Enescu on niitä harvoja alkuperäisneroja, joilla on sitkeä oma identiteetti ja yksilöllinen sävelkieli. Hän eli 1900-luvun alussa keskellä Pariisin uuden musiikin Baabelia, mutta ohimenevistä Richard Strauss-, Debussy- ja Stravinsky-pilkahduksista huolimatta musiikille on sittenkin ominaista vahva originaalisuus.

Poissa on Romanialaisten rapsodioiden folkloristisuus. Sen sijaan Enescu ammentaa kansanomaisesta heterofoniasta ja kirjoittaa pitkää, poimuilevaa, vuoroin modaalista, vuoroin vapaatonaalista melodiaa, jota eri soitinryhmät kannattelevat tasapuolisesti, vaikkakin antiikkiin assosioituvat puhaltimet ja lyömäsoittimet ovat tuntuvasti esillä.

Musiikki on väreissään kirkasta ja sädehtivää, brutaalisuudessaankin kaunista ja kiehtovaa. Enesculla on rytmin lahja, eikä hän sorru standardimaiseen jankutukseen.

Kaupunginorkesteri soitti Fosterin johdolla komeasti ja sangen yksimielisesti Enescun partituurin. Alkusoitto ja tarjosivat tuhlailevaa ison orkesterin taidetta vailla stereotyyppistä pullistelua. Saatiin myös taidokkaita oboe-, huilu- ja kontrafagottisooloja.

Kahden kuoron ja orkesterin yhteisesiintymiset olivat toki juhlavia, mutta myös pienemmät kuoro-osuudet tehosivat lyyrisyydellään.

Esa Ruuttusella oli keskeinen rooli Oidipuksen mietiskelyjen, tappelusten ja synkkien ajatusten ilmaisijana. Ääni soi alussa hieman pakotettuna, mutta se aukeni uljaaseen loistoon. Ruuttunen teki riipaisevan vaikutuksen eläytyessään täydelleen Oidipuksen mustaan maailmaan.

Pahaksi onneksi Laura Nykäsen Sfinksi-osuus ei toiminut äänentoiston ansiosta. Hänen mezzosopraanonsa laadusta ei jäänyt epäilystä.

Lawrence Foster osoittautui loistavaksi kapellimestariksi myös Dvorákin sellokonsertossa. Hän sai kalutun konserton orkesteriosuuden elämään.

Rafal Kwiatkowski ei tehonnut turbosellismillä, vaan hän soitti soolo-osuuden hellän kauniisti. Intonaatio saattoi notkahdella ja sello jäädä kuulumattomiin, mutta viesti oli terveellinen: parasta soitossakin on, kun ääni saa irrota vapaasti, yrittämättä. On mieluisaa, että moinen esitysihanne tekee paluuta.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.