Mia Paavonen, Varpu Salo, Ilta-Sanomat, 25.8.2011

Espanjalaistenori sai lähes täydeltä Hartwall Areenalta raikuvat aplodit. Kuva: Mikko Stig

Espanjalaistenori sai suomalaisyleisöltä mittavat bravo-huudot.

Oopperan kuninkaaksikin tituleerattu Plácido Domingo valloitti keskiviikkoiltana lähes täyden Hartwall Areenan. Mahtipontisen elämyksen tarjoillut espanjalaistenori aloitti yli kaksituntisen konsertin ooppera- ja operettisävelmillä.

Rentoutunut Plácido piti yleisöä otteessaan ensimmäisistä hengenvedoistaan lähtien ja bravo-huudot kajahtelivat pitkin areenan lehtereitä.

Konsertti oli jaettu kahteen osioon. Ennen väliaikaa kuultiin muun muassa otoksia Giacomo Puccinin Toscasta sekä Giuseppe Verdin Rigolettosta.

Toisella puoliajalla vuorossa oli tunnettuja musikaalisävellyksiä sekä miehelle itselleen kovin rakkaita zarzueloja, eli espanjalaisia lyyrisiä oopperasävellyksiä. Suuret aplodit ja suosionosoitukset kirvoitti muun muassa West Side Story -musikaalista tuttu Tonight.

Upeasti laulanut tenori passitti lavalle myös komeat taustajoukot.

Parhaimmillaan lavalla nähtiin yli sadan hengen spektaakkeli, kun tenoria tukivat kuudenkymmenen hengen suuruinen Polyteknikkojen kuoro sekä 65:n muusikon Lohjan kaupunginorkesteri, johtajanaan

Eugene Kohn.

Lisäksi mies duetoi leikkisästi ja flirttaillen esiintyneen argentiinalaissopraano Virginia Tolan kanssa.

– Olen niin ylpeä, että saan olla täällä tänään. Erityiskiitos ystävälleni

Matti Salmiselle, joka istuu täällä jossain, Domingo sanoi viitaten yleisössä istuneeseen suomalaisbassoon.

Maailmankuulun Domingon keikka kiinnosti myös tasavallan presidentti

Tarja Halosta, joka nähtiin yleisön joukossa nauttimassa musiikista.

70-vuotiaan Domingon ylä-äänet soivat puhtaina ja vahvoina läpi illan. Mies lukeutuukin niihin harvoihin oopperalaulajiin, joiden ääni on kestänyt iän tuomat haasteet.

Vaikka Domingolla on takataskussaan enemmän rooleja kuin kenelläkään muulla tähtitenorilla, suuren tähden elkeitä häneltä ei löytynyt. Myöskään miehen raiderissa, eli takahuoneen vaatimuslistassa ei näkynyt diivailua.

– Raideri oli sellainen, että hän varmasti viihtyy. Mitään mahdottomuuksia ei kuitenkaan ollut. Ei harvinaista ruokaa maailman toiselta puolelta, eikä M&M-karkkeja, joista on punaiset karkit noukittu pois, konserttia järjestäneen Royal Music Finlandin Antti Virtanen naurahtaa.

Yhtenä encorena tenori esitti Consuelo Velázquezin

Besame muchon, jonka kertosäkeeseen hän pyysi koko areenaa liittymään mukaan. Konsertin lopuksi yleisö palkitsi illan isännän osoittamalla suosiota seisaaltaan.

Arvostelu Ilta-Sanomien sivuilla

Mats Liljeroos, Hufvudstadsbladet, 18.12.2010

MUSIK.

Radions symfoniorkester och Polyteknikkojen kuoro.

Dirigent: Hannu Lintu.

Solister: Helena Juntunen, sopran, Jaakko Kortekangas, baryton.

Körinstudering: Juha Kuivanen.

Sibelius, Kaipainen.

Finlandiahuset 15.12.

Jouni Kaipainen går från klarhet till klarhet. Han får inte alltid sina kompositioner klara i tid, men när de väl blir det inser man varför det är värt att vänta på dem. Han är helt enkelt en av landets bästa, tekniskt skickligaste och uttrycksmässigt mångsidigaste tonsättare.

Inte heller Fjärde symfonin, försedd med titeln Commedia, färdigställdes i tid – den hördes nu i en förkortad, över femtio minuter lång version – och dessutom överflyttades rättigheterna från Tammerforsfilharmonikerna, vars hustonsättare Kaipainen är, till Radiosymfonikerna. Ännu intressantare blev det hela i och med att Tammerforsfilharmonikernas chefsdirigent Hannu Lintu är RSO:s följande chefsdirigent.

Det allra intressantaste var dock ämnesvalet. I och med att Kaipainen tagit sig an Dantes mångfasetterade La divina commedia sällar han sig till en illuster skara musikhistoriska personer med Liszt i spetsen som försökt sig på samma sak och resultatet är minst sagt imponerande. Även om cirka en tredjedel, däribland stora delar av purgatoriet, nu alltså lyste med sin frånvaro.

Kaipainen väljer högst medvetet att kalla storverket symfoni, vilket det är i ungefär samma grad som t.ex. Mahlers Åtta. Han kunde givetvis ha benämnt det kantat eller, ännu mer träffande, oratorium – en aspekt som lär framträda ännu tydligare i den fullständiga versionen – men viktigare än genrebeskrivningen är dock textbehandlingen och det musikaliska måleriet och härvidlag triumferar Kaipainen på flera punkter.

Mot den stora syntesen

Han har, klokt nog, undvikit desto mer realistiska skildringar av såväl infernot som paradiset och i stället satsat på att förmedla mer allmänt hållna stämningar. Allra bäst lyckas han i den tredje delen av purgatoriet, Paradiso terrestre, där Dante (baryton) och Beatrice (sopran) konfronteras i valstakt, medan manskören (suveräna Polyteknikkojen kuoro) förlänats den nog så centrala, liturgiska berättarrollen.

Överlag tycks Kaipainen, vid femtiofyra fyllda, målmedvetet närma sig den stora musikhistoriska syntes som han ända sedan avhoppet från modernistlägret för ett knappt kvartssekel sedan haft i siktet och målmedvetet strävat mot.

Hans mestadels tonalt baserade musik uppvisar ett sällsynt rikt känslomässigt spektrum – någonstans i undervegetationen skymtar Honeggers Liturgiska symfoni, även om tilltalet är helt och hållet Kaipainens eget – medan den dramaturgiska bågen, som nu alltså skönjdes endast delvis, föreföll optimalt spänd och musiken andades en inte helt lätt uppnådd universell tidlöshet.

Lintu trivs med stora och komplexa apparaturer och höll alla trådar fullkomligt suveränt i sin hand medan de ypperliga solisterna, Jaakko Kortekangas och Helena Juntunen, förde en tapper kamp mot det särskilt för människorösten ofördelaktiga Finlandia-akustiken.

I sin fullständiga form hade Kaipainens magnifika fresk – på samma sätt som Mahlersymfoni – upptagit hela programmet, medan man nu fyllde ut det med Sibelius kantat Vapautettu kuningatar och några av de bästa sångerna (däribland Norden) i Kaipainens arrangemang och Juntunens insiktsfulla tolkning. En logisk om än inte helt tillfredsställande lösning.

Vapaa käännös kuoron maininneesta kappaleesta:

[Kaipainen] on viisaasti välttänyt realistisempaa kuvausta sekä infernosta että paratiisista ja keskittynyt välittämään yleisluontoisempia tunnelmia. Kaikista parhaiten hän onnistuu kolmannessa osassa, Paradiso terrestressä, jossa Dante (baritoni) ja Beatrice (sopraano) kohtaavat valssin tahtiin samalla kun mieskuorolle (suvereeni Polyteknikkojen kuoro) on annettu hyvinkin keskeinen, liturginen kertojarooli.

Mats Liljeroos, Hufvudstadsbladet, 25.10.2010

KLASSISKT

Sibelius/Kullervo

KörEsbo. Tapiola Sinfonietta och Polyteknikkojen Kuoro i Tapiolasalen 22.10.

Dirigent Hannu Lintu. Solister: Johanna Rusanen-Kartano, sopran, Jorma Hynninen, baryton. Körinstudering Juha Kuivanen.

De som var närvarande den 28 april 1892, när den 26-årige Jean Sibelius dirigentdebuterade med sin pinfärska Kullervo symfoni, glömde det aldrig.

Somliga – däribland många av musikerna och körsångarna – begrepp inte ett skvatt, medan andra omedelbart insåg att de hade bevittnat en avgörande vändpunkt i finländsk musikhistoria. Efter detta skulle ingenting mera vara sig likt.

Framförandet blev i det stora hela dock en framgång och desto mer besynnerligt var Sibelius beslut att rätt snart förbjuda ytterligare framföranden. Det har spekulerats åtskilligt i vad som låg bakom, men Sibelius uttalade sig aldrig i frågan. Kanske hade han inte själv helt klart för sig vad som hänt.

Det främsta exemplet på Sibelius vilda och yviga ungdomsstil låg alltså ospelat i över sex decennier, men har därefter snabbt erövrat sin position som ett mindre mästerverk i sin egen ratt svårbestämda genre – stycket är en säregen korsning mellan symfoni, tondikt och kantat – och kan i sitt vildvuxna formspråk liknas vid en oslipad diamant.

När Hannu Lintu nu dirigerade det mastiga dramat vid KörEsbo kunde man glädja sig åt att stråknumerären var av ungefär samma storlek som vid uruppförandet. Den vadmalstjocka klangbild – den unge Sibelius orkestrerade originellt snarare än sofistikerat – man ofta stöter på i sammanhanget var som bortblåst och balansen mellan stråkarna och blåsarna i det närmaste perfekt.

Lintus Kullervoläsning var superdramatisk med extravaganta men alltid välmotiverade effekter och ställvis suggestivt långsamma tempoval, samtidigt som även den lyriska sidan tilläts blomma ut i full prakt.

Sinfoniettamusikerna var bra med på noterna och ingen annan finländsk manskör – eventuellt ingen manskör över huvud taget – gör det försåtligt simpla partiet intelligentare och med mer hårresande emotionell urkraft än PK.

Då dessutom alla tiders Kullervo, Jorma Hynninen, inte tycks veta vad ålder innebär och Johanna Rusanen-Kartano var superb som hans olyckliggjorda syster växte framförande ut till något utöver det sedvanliga.

Ett stort minustecken dras däremot för det kryptiska programbladet, som inte erbjöd någon som helst väsentlig information. De fem satsernas titlar var inte utmärkta, texten saknades och om själva verket fanns sex kuriösa rader, uppenbarligen författade av någon lustigkurre i körleden.

Vapaa käännös itse konserttia koskevasta osuudesta:

Hannu Linnun johtaessa tätä jykevää draamaa oli ilahduttavaa, että orkesterivahvuus oli samaa luokkaa kuin kantaesityksessä (1892). Paksunpaksu sointikuva, johon näissä yhteyksissä usein törmää – nuori Sibelius orkestroi omaperäisesti pikemmin kuin sofistikoidusti – loisti poissaolollaan, ja jousien ja puhaltajien balanssi oli täydellisyyttä hipovaa.

Linnun Kullervo-luenta oli superdramaattista liioitelluin, mutta aina hyvin perustelluin efektein, ja ajoittain suggestiivisin hitain tempovalinnoin, samalla kun myös lyyrisen puolen annettiin päästä täyteen kukoistukseensa.

Sinfonietan muusikot olivat hyvin hengessä mukana, ja mikään muu suomalainen mieskuoro – tai ehkä ylipäätään mikään muu mieskuoro – ei pysty esittämään kavalan yksinkertaista osuuttaan älykkäämmin ja hiuksianostattavan tunteellisen alkuvoimaisemmin kuin PK.

Kun lisäksi kaikkien aikojen Kullervoa, Jorma Hynnistä, ei mitä ilmeisimmin ikä painanut ja Johanna Rusanen-Kartono oli loistava hänen epäonnekkaana siskonaan, kasvoi esitys tavanomaista ylevämpiin mittoihin.

Suuri miinus tulee kryptisestä ohjelmalehdestä, josta ei ilmennyt mitään oleellista tietoa. Viiden eri osan nimiä ei mainittu, teksti puuttui ja itse teoksesta kertoi kuusi merkillistä riviä, ilmeisesti peräisin jonkun kuororivissä seisseen vitsiniekan kynästä. [Kommentti: PK:lla ei ollut mitään tekemistä käsiohjelman kanssa.]

Ville Komppa, Amfion-verkkolehti, 23.10.2010

Sibelius: Kullervo

Hannu Lintu. Kuva: Jonas Lundqvist

Jean Sibelius aloitti Kullervon (op. 7) säveltämisen Wienin-opintojensa loppupuolella keväällä 1891. Varhaiset yritelmät saksalaisen klassisromanttisen tyylin parissa olivat olleet korkeintaan persoonallisia, mutta lähinnä kai hieman taitamattomia (Sibeliusta opettaneen Robert Fuchsin mukaan ”barbaarisia ja raakoja”). Loppuvuoden ja talven 1891–92 aikana 26-vuotias Sibelius kuitenkin sai valmiiksi sävelkieleltään poikkeuksellisen, yli 70 minuttisen viisiosaisen teoksen isolle orkesterille, mieskuorolle ja kahdelle solistille. Saavutus on melkoinen, kun otetaan huomioon, että Sibeliuksella ei ollut suoraa mallia teokselleen. Vanhempien aikalaismestarien, Lisztin, Brahmsin, Brucknerin, Mahlerin tai Straussin monipolvisten romanttisten sinfonisten muotojen takana oli harjaantuminen klassisten esikuvien – kuten sonaattimuodon, rondon tai variaatiomuodon – parissa. Sibeliuksella oli vain mielikuvia, sekä ajatus uudesta, suomalaisesta sävelkielestä.

Kokemattomuus suurmuodon parissa aiheutti omat haasteensa, ja se näkyy etenkin kahdessa ensimmäisessä osassa (Johdanto ja Kullervon nuoruus) tiettynä improvisatorisuutena: ne koostuvat ikäänkuin joukosta kuvaelmia, joiden välillä on erinäisiä temaattisia yhteyksiä; rakenne on enemmän fantasiamainen kuin sinfoninen. Kullervon jälkeen valmistuneen sinfonisen runon, Sadun (En Saga, op. 9) ensimmäisen version muodossa on samanlaista sattumanvaraiselta haiskahtavaa rapsodisuutta. Sibelius kuitenkin kirjoitti Sadusta uuden, tiiviimmän ja dramaturgisesti ehjemmän version kymmenen vuotta myöhemmin. Kullervo sen sijaan jäi muokkaamatta, ja Sibelius kielsi sen esittämisen ensimmäisten, varhaisten esitysten jälkeen.

Kullervon hylkäämiselle on esitetty syyksi muun muassa sitä, että Sibelius pelkäsi leimautuvansa ”kansalliseksi” eli periferiseksi säveltäjäksi. Sibelius kielsi musiikissaan olevan suoria kalevalaisia runolauluvaikutteita, ja hänen numeroidut sinfoniansa (ensimmäinen vuodelta 1900) ovatkin sävelkieleltään ja muodoltaan universaalimpia, jos kohta erottuvasti sibeliaanisia. Niissä Sibelius osoitti olevansa sekä kosmopoliitti että omaperäinen – ottaneensa haltuun klassisromanttisen perinnön ja edistäneensä sekä muovanneensa sitä omiin tarpeisiinsa. Kullervo on kuitenkin erinomaisen kiinnostava soiva todiste nuoren Sibeliuksen hämmästyttävästä mielikuvituksesta, sekä kyvystä työstää improvisatorisen oloista, omintakeista materiaalia uskottavasti ja oivaltavasti.

Vaikka kaksi ensimmäistä osaa olisivat saattaneet kaivata Sadun kaltaista tiivistämistä, kolme jälkimmäistä toimivat erinomaisesti näinkin. Tekstin mukaantulo luo musiikillisille tapahtumille voimakkaan näyttämön sukurutsineen ja itsemurhineen, ja Sibelius onnistuu käsittelemään vaikeita aiheita vakuuttavasti ja dramaturgisesti oivaltavasti. Kolmannen osan, Kullervo ja hänen sisarensa huipentuminen kaameaan oivallukseen saa tarvittavan vastavoiman neljännen osan Kullervon sotaanlähtö maanisuudessaankin keveämmässä luonteessa. Näin myös viimeisen osan Kullervon kuolema voi iskeä täydellä voimalla. Toisaalta kolmannen osan rakastelukohtaus on jätetty orkesterille, siis sanoin kuvaamatta, mutta viimeisen osan kuolema todetaan vielä mieskuoron kammottavalla voimalla orkesterin kuvaaman omakätisen veriteon jälkeen.

Kullervo on siis kaikkea muuta kuin helppo teos. Esittäjien tehtävää lisäksi vaikeuttaa paikoin omaperäiset soitinnusratkaisut ja potentiaaliset balanssiongelmat kuoron, orkesterin ja solistien välillä. Vaarana on, että lopputuloksena on yksiulotteista sointikuvaa kapeassa rekisterissä, hieman kuin metsässä kontaten vailla puunlatvoja ja maan syviä onkaloita.

Siksipä Hannu Linnun huolellisesti valmistama ja johtama esitys tekikin minuun suuren vaikutuksen. Yksityiskohtiin, karaktereihin ja kokonaisdramaturgiaan paneutunut tulkinta soi laajalla paletilla, hiljaisten ja voimakkaiden sävyjen välillä oli aitoa, narratiivista kerroksellisuutta, ja yksitotisuuden sekä banaalisuuden vaarat vältettiin. Tapiola Sinfoniettan pienen jousiston virtuoottisen solistinen kamarimusiikillisuus vastasi ahneesti Linnun karakterisointeihin, ja erinomaisin avustajin vahvistetut puhaltajat ja lyöjät värittivät rohkeasti tarinan käänteitä. Juha Kuivasen huippuun virittämä Polyteknikkojen kuoro osoitti kykenevänsä raffinoituun, moni-ilmeiseen mieskuoroilmaisuun, ja kuoron ja orkesterin yhteissoinnissa oli sekä läpikuultavuutta että voimaa. Huippuluokan solistit, Jorma Hynninen ja Johanna Rusanen-Kartano esittivät Kullervon ja hänen sisarensa roolit inspiroituneesti ja tasapainoisesti – tosin kokonaisuus olisi saattanut kestää romanttisemman tai ehkäpä juurevammankin otteen. Esitys sai loppuunmyydyn Tapiolasalin yleisöltä ansaitsemansa innokkaat ja pitkät aplodit.

Ainoa epäonnistunut osanen oli asultaan ja osin sisällöltäänkin harrastelijamainen käsiohjelma, joka ei ollut Tapiola Sinfonietalle ominaista laatutyötä vaan KuoroEspoon melkoisen rupuinen persoonaton kopiokonetekele. Suurin epäkohta oli teostiedoissa, sillä käsiohjelmasta ei selvinnyt teoksen valmistumisvuotta, eikä juuri muutakaan teokseen liittyvää: ennen kaikkea osien nimet puuttuivat. Osoittaa melkoisen kömpelöä epäammattimaisuutta jättää Kullervon tapaisen draamallisen teoksen osien nimet pois käsiohjelmasta. Koska käsiohjelman epämääräisyyttä on ollut havaittavissa muissakin KuoroEspoon konserteissa, toivoa sopii, että epäkohtaan tartutaan vastaisuudessa asiaankuuluvalla vakavuudella.

Arvostelu Amfion.fi-sivustolla