Arviot PK:n konserteista mediassa

Mieskuorolaulun oiva oppitunti

/in

Raimo Rytöhonka, Pohjalainen, 9.5.2005

Polyteknikkojen Kuoro. Kirkkokonsertti Vaasan kirkossa 7.5.2005 klo 18:00. Joht. Juha Kuivanen. Ohjelmassa pääosin kotimaista mieskuoromusiikkia,

Kuulan ja Madetojan sekä Eero Hämeenniemen ja Jaakko Mäntyjärven mieskuorolauluja.

VAASA

Raimo Rytöhonka.

Polyteknikkojen Kuoro on vuosikymmeniä Ylioppilaskunnan Laulajien ohella kunnialla edustanut suomalaisen mieskuorolaulun huippua maamme rajojen ulkopuolellakin. Muitakin ansiokkaita mieskuoroja maastamme toki löytyy lähes ”joka niemessä, notkossa ja saarelmassa” ja voikin ajatella, että oman rikkaan osan laulukulttuuriamme olemme saaneet aikoinaan maahamme itäkaakon suunnalta tulleesta runonlaulannasta kuten kansalliseepostamme Kalevalaa tutkiessa käy ilmi kun maamme länsiosan laulukulttuuri näyttäisi puolestaan saaneen vaikutteita rikkaaseen lauluperinteeseensä maahamme myös lännestä päin saapuneista kansanmusiikkivaikutteista, jotka ilmeisesti ovat olleet osana monimuotoista ja rikasta viikinkikulttuuria. Emme saa myöskään unohtaa saamelaista ”joikhaa”, jonka alkujuuret lienevät lähempänä Pekingiä kuin Helsinkiä.

Polyteknikkojen Kuoro lauloi Vaasan kirkossa runsaan ja taiteellisesti huipputason ohjelman. Kuoron kokoonpano on hyvin tasapainotettu korkeimmasta tenorista aina ”Syvässä kellarissa” – (Im tiefen, dunklen Keller) bassoon saakka. Laulettu teksti on luonnollisesti selvää ja moitteetonta kuulijan kannalta eikä tonaalisia epäpuhtauksia esiinny.

Laajasta konsertin ohjelmasta pääosa rakentui Toivo Kuulan ja Leevi Madetojan mieskuoromusiikin helmiin, jotka jo vuosikymmeniä ovat muodostaneet maamme ”laulumiesten” ohjelmiston rungon. Aivan oman lukunsa ansaitsivat konsertissa kuullut Madetojan ”Valkeat kaupungit” ja ”De Profundis” V-A. Koskenniemen sanoihin sekä ikituore, ”Suvi-illan vieno tuuli” Eino Leinon sanoihin, jossa kuoron kokonaissointi oli riipaisevan kaunis ja kuulijaa syvältä koskettava. Eero Hämeenniemen ja Jaakko Mäntyjärven modernia kuoromusiikkia, jossa olin kuulevinani itäisten, suurten kulttuurien vaikutteita, kuunteli nautinnolla jo siitäkin syystä, että laulut olivat perinpohjin harjoitetut ja tavanomaisista kuoromusiikin kaavoista edukseen poikkeavat. Harvoin jos koskaan lienee Vaasan kirkossa mieskuoro laulanut Heather Schmidtin ”Man, Homme, Mensch” -miniatyyria; se taisi olla ensi esitys vaasalaisille. Kuoron kirkkokonsertti oli eräs kuorofestivaalin suurista musiikkitapahtumista. Pääsimme kuulemaan hiottua ja puhdasta sekä tekstiltään moitteettoman selvää mieskuorolaulua. Vaasalaisia kuoromiehiä oli konserttia kuulemassa niukanlaisesti kuten tavallista. Mieskuoromusiikin ystäviä sitäkin enemmän.

Maffig rehabiliteringskantat

/in

Mats Liljeroos, Hufvudstadsbladet, 14.5.2004

Radions symfoniorkester och Polyteknikkojen Kuoro i Finlandiahuset. Dirigent: Sakari Oramo. Körinstudering: Tapani Länsiö. Stravinsky, Strauss, Länsiö.

När Polyteknikkojen Kuoro firar 100 år gör man det med besked. Samkonsert med Radions symfoniorkester är det som gäller, varken mer eller mindre, och konsertens huvudnummer var, som sig bör, nykomponerad av körens egen dirigent.

Och varför inte, kan man fråga sig, även om den färska historieskrivningen – nyutkommen i ett präktigt band signerat Kimmo Korhonen – ger vid handen att den magiska gränsen passerades för tre och ett halvt år sedan. PK har länge utmanat YL som vår ledande manskör och enligt många har man redan tagit ledningen.

Konserten befäste ytterligare denna aning, även om den lätt haltande programuppläggningen ledde till att man inte kunde bilda sig en heltäckande uppfattning om körens kunnande i dagsläget. Stilkasten var tvära och man fick känslan av att första programhalvans estetik inte var den optimala för det här gänget.

Stravinskys kantat Zvezdoliki är ett skumt stycke till Konstantin Balmonts ännu skummare text – Debussy hade antagligen rätt i att uruppförandet borde äga rum på Aldebaran – men man bemästrade de intrikata harmonierna med bravur. Körstämman i originalversionen av An der schönen blauen Donau – hur ofta hör man den? – var däremot inte mycket att sätta tänderna i, men man gjorde den med schvung och humör.

Avgående PK-dirigenten Tapani Länsiös maffiga tresatsiga kantat Me, till texter av japanska tankadiktare, blev däremot konsertens smått sensationella clou och en veritabel rehabilitering för tonsättaren Länsiö efter dunderfiaskot med operan Sulka för tre år sedan.

Att Länsiö kan skriva intelligent textcentrerat och klangkänsligt för kör vet vi, liksom att den musikalska aforismen à la Webern är uttrycksmedel som ligger honom nära hjärtat. Nu fick vi dessutom bevis på att han såväl förmår bemästra större formmässiga bågar som orkestrera på ett rent ut sagt bländande sätt.

När de färgstarka orkestereruptionerna vällde på som intensivast kunde man nästan få för sig att en Magnus Lindberg var i farten, medan impressionistiskt skimrande episoder satt bra som fruktbar kontrast. Kören klingade naturligtvis snyggt – speciellt så i andra satsens charmigt finskt klingande sentiment – och man kan närmast förundra sig över att Länsiö kunde motstå frestelsen att låta den klämma i för fullt i det riviga slutet.

Stravinskys ävenså fantastiskt orkestrerade Scherzo fantastique visade att det inte var någon tillfällighet att han några år senare slog Paris med häpnad med sina ryska baletter, medan Johann Strauss dy:s medryckande Motorenvals – tillägnad Teknikens bal i Wien 1865 – blev guldkanten på en ganska knasig, men på något sätt ändå uppfriskande programhelhet.

Länsiön Me on voimakkaiden kudosten kantaatti

/in

Samuli Tiikkaja, Helsingin Sanomat, 14.5.2004

Radion sinfoniaorkesteri ja Polyteknikkojen Kuoro Finlandia-talossa. Sakari Oramo, kapellimestari. Kuoron valmennus Tapani Länsiö. – Stravinsky, J. Strauss nuorempi, Länsiö.

Polyteknikkojen Kuoron historiaan osuu tänä keväänä kaksi virstanpylvästä: ensinnäkin kuoro täyttää sata vuotta, toiseksi kuoroa 20 vuotta johtanut Tapani Länsiö päättää johtajakautensa.

Syntymäpäivää juhlistaakseen ja Länsiötä kiittääkseen PK ja RSO kantaesittivät Länsiön uuden teoksen Me.

Me on täynnä voimakkaita, jopa väkivaltaisia kudoksia. Länsiön musiikki pulppuaa eteenpäin pikkutarkoin yksityiskohdin, joista syntyy yhdessä laajoja ja äänekkäitä kaistoja. Me kihisee ekspressiivisesti, ilman suurta kauneudenkaipuuta.

Kolmiosaisen kantaatin ääriosissa Länsiö käyttää teksteinä japanilaisia tanka-runoja. Niiden aforistinen niukkuus kohdistaa huomiota musiikkiin, vaikka ensimmäisen osan jankuttava tekstinkäsittely pyrkii myös etualalle.

Keskimmäisessä osassa laajakaarisempi teksti antaa mahdollisuuden pehmeämpään, suoralinjaisempaan sävellystyyliin. Eeppisyyteen taipuvaisen mieskuoron laulamana ensimmäisessä persoonassa kerrottu runo tosin vaikuttaa melko vieraannutetulta.

Igor Stravinskyn varhaisteoksissa on samanlaista yksityiskohtien kuhinaa kuin Länsiön teoksessa. Scherzo fantastiquessa Stravinsky ei vielä tavoita samanlaista orkesterinkäytön suvereeniutta kuin muutamaa vuotta myöhemmin syntyneissä kolmessa baletissa.

Petrushkan jälkeen sävelletty viisiminuuttinen kantaatti Zvezdoliki (Tähtikasvoinen) kielii puolestaan balettien suosiosta ja säveltäjän maineen kasvusta, sillä näin epäkäytännöllistä ja vaikeaa teosta olisi tuntemattoman säveltäjän hankala saada esitetyksi.

Syynä on teoksen suppeuden ja esittäjäkaartin laajuuden välinen ristiriita: viisi minuuttia kestävään kantaattiin tarvitaan toistasataa soittajaa ja laulajaa. Orkesteri, kuoro ja kapellimestari olivat hyvässä vedossa tässä ja muissakin teoksissa.

Jännitystä ja vaarallisia tilanteita

/in

Samuli Tiikkaja, Helsingin Sanomat, 20.12.2003

Helsingin kaupunginorkesteri, Philomela-kuoro ja Polyteknikkojen kuoro Finlandia-talossa. Irma Gigolashvili, sopraano, Anna Kiknadze, mezzosopraano, Andrei Iljushnikov, tenori, ja Aleksei Tanovitski, basso. Kuorojen valmennus Tapani Länsiö. Okko Kamu, kapellimestari. – Beethoven.

Kuorot tekivät suurimman vaikutuksen Helsingin kaupunginorkesterin syyskauden päätteeksi esitetyssä Beethovenin yhdeksännessä sinfoniassa. Tapani Länsiön valmentamissa Polyteknikkojen kuorossa ja Philomela-kuorossa oli massaa ja selkeyttä, ja sinfonian finaali oli heidän ansiostaan riemukas.

Sen sijaan Mariinski-teatterista saapuneet solistit eivät juuri sykähdyttäneet. Paksun kuoro- ja orkesteritekstuurin läpäisemiseen tarvittavaa voimaa nelikon äänissä oli, mutta ei tarpeeksi kontrollia. Siksi heidän osuutensa muistutti jossakin määrin kesärenkailla liukastelua lumipyryssä.

Helsingin kaupunginorkesteri teki Okko Kamun johdolla pätevän perustulkinnan, vaikka myös orkesterissa yksilösuoritukset paikoin lipsuivat. Sinfonian toisen osan presto-taite meni jämäkän tulisesti tempomerkinnän mukaan – siinä kun usein kuulee hidasteltavan ja sievisteltävän liikaakin.

Hitaassa osassa nimittäin sievistelylle on aikaa. Jännitystä ja vaarallisia tilanteita osassa aiheutti klarinetin oikutteleva suukappale, mutta ammattimies hallitsi lopulta hienosti soittimensa ja hermonsa.

Puhdasta joulumieltä

/in

Olli-Pekka Laakkonen, Salon Seudun Sanomat, 17.12.2002

Kullekin säädylle. Polyteknikkojen Kuoron konsertti Halikon kirkossa 14.12. Johtajana Tapani Länsiö.

Polyteknikkojen Kuoron konsertti soi Halikon kirkossa perinteisen hartaana. Tutut joululaulut, Tiernapojat-kuvaelma sekä latinankieliset hymnit levittivät puhdasta joulumieltä. Meidän kylmä ja kiireinen maailmamme sai väistyä hetkeksi, kun tilalle asettui toinen todellisuus, joka vakuutti hyvää tahtoa ja rauhaa.

Konsertin ensimmäinen laulu ylisti tilaa, jonka Jumala on luonut. Hyvin valittu aloitusnumero kirkkokonsertille. Brucknerin tuttu hymni Locus iste -Tämä paikka julisti sakramenttia, jonka Herra on asettanut.

Tässä pienessä laulussa kuoronjohtaja Tapani Länsiö korosti erityisesti rytmiä. Laulu eteni vääjäämättömällä voimalla kohti viimeistä nuottia. Säveltäjän melodiakaaret ja vahva uskonnollinen mieli toteutuivat tällä tulkintaotteella selkeän konstailemattomasti.

Kuoro ja urut

PK:n konserteissa on ennenkin ollut urkumusiikkia. Tällä kertaa urkujen ja kuoron välillä oli selkeä dialogi.

Soittimet aloittivat keskustelun, johon kuoro vastasi omalla säkeellään. Urkujen osuuden hoiti mallikkaasti Panu Kekäläinen.

Pienenä tyylivirheenä voidaan kylläkin pitää loppumodulaatioita, joiden ilmeinen tarkoitus oli auttaa kuoroa lähtemään oikeassa sävellajissa. Suoraan sanottuna nämä urkurin loppukadenssit särähtivät aika pahasti.

Urkusatsin rinnalla soivat Bachin sovituksina Piae Cantionesista tuttu sävelmä Puer natus ja virsikirjastakin löytyvä koraali In dulci jubilo. Jälkimmäinen hymni esitettiin makaronilauluna, siis latinan ja suomen kielen sekoituksena.

Miesjoukon hurmosta

Jälleen kerran, kuten aikaisemmissakin kritiikeissänikin olen todennut, Polyteknikkojen Kuoron ilmaisu toimi parhaimmillaan venäjänkielisissä lauluissa. Mirolybovin Gloria ja Nebo i semlja innostivat suuren miesjoukon hurmokseen, joka vakuutti kuulijansa.

Silmät kiinni laittaen olisi voinut kuvitella olevansa jossain moskovalaisessa kultaa ja suitsukkeita täynnä olevassa kirkossa – Jumalansynnyttäjälle me kumaramme!

Konsertissa lauloi myös bassosolisti Niklas Spångberg. Hän esitti kantavalla äänellä Kotilaisen Varpunen jouluaamuna sekä Gruberin Jouluyö, juhlayö. Spångbergin tulkinta oli sopusoinnussa koko konsertin tyylille. Hänen laulunsa soi pelkistetyn kauniista ja hartaasti.

PK:n konsertti päättyi jo tutuksi tulleella tavalla: kirkkoon asteli Tiernapojat. Vaikka tämä kuvaelma onkin soinut Halikossa kaikissa PK:n joulukonserteissa, niin muutoksiakin on tapahtunut. Vuosien varrella Tapani Länsiö on muokkaillut sovituksiaan uuteen uskoon. Näin Tiernapojat ovat saaneet joka vuosi lisää lihaa luiden ympärille.

Vaikka esityksen oli kuullutkin jo monta kertaa, niin säväyttihän se siitä huolimatta. Solistit olivat hyviä ja sovitukset taitavia.

Kaikesta huolimatta tuli mieleen, että olisiko jo muutoksen aika. Ehkä joku toinen kuvaelma. Materiaalia kyllä on pilvin pimein. Tulevaisuus sen sitten näyttää. Ehkä jo ensi joulu? Tosin tälläkin konseptilla kirkko saadaan täyteen.

Hyvää joulua vaan, kullekin säädylle.

Enescun Oidipus-ooppera vavisutti

/in

Veijo Murtomäki, Helsingin Sanomat, 2.12.2002

Lawrence Foster oli loistava kapellimestari

Helsingin kaupunginorkesterin konsertti Finlandia-talossa, joht. Lawrence Foster; solisteina Rafal Kwiatkowski, sello, Esa Ruuttunen, baritoni, Laura Nykänen, mezzosopraano; lisäksi Philomela-naiskuoro ja Polyteknikkojen kuoro, valmennus Tapani Länsiö. – Dvorák, Enescu.

Helsingin kaupunginorkesterilla on taipumus purjehtia tutuissa filharmonisissa vesissä, mutta nyt oli vuorossa ilahduttava poikkeus, satsaus, joka kannatti. Finlandia-talokin oli liki täynnä. Vai saiko yleisön liikkeelle sellokilpailujen kakkonen Rafal Kwiatkowski?

Haluaisi uskoa, että vetonaulana oli George Enescun (1881-1955) suurenmoinen ooppera Oedipe (Oidipus, 1910-31). Siitä kuultiin Lawrence Fosterin laatima tunnin mittainen läpileikkaus, vajaa puolikas teoksen kokonaiskestosta.

Foster on levyttänytkin oopperan (EMI, 1990), joten hän oli paras mahdollinen teokseen tutustuttaja.

Enescu on niitä harvoja alkuperäisneroja, joilla on sitkeä oma identiteetti ja yksilöllinen sävelkieli. Hän eli 1900-luvun alussa keskellä Pariisin uuden musiikin Baabelia, mutta ohimenevistä Richard Strauss-, Debussy- ja Stravinsky-pilkahduksista huolimatta musiikille on sittenkin ominaista vahva originaalisuus.

Poissa on Romanialaisten rapsodioiden folkloristisuus. Sen sijaan Enescu ammentaa kansanomaisesta heterofoniasta ja kirjoittaa pitkää, poimuilevaa, vuoroin modaalista, vuoroin vapaatonaalista melodiaa, jota eri soitinryhmät kannattelevat tasapuolisesti, vaikkakin antiikkiin assosioituvat puhaltimet ja lyömäsoittimet ovat tuntuvasti esillä.

Musiikki on väreissään kirkasta ja sädehtivää, brutaalisuudessaankin kaunista ja kiehtovaa. Enesculla on rytmin lahja, eikä hän sorru standardimaiseen jankutukseen.

Kaupunginorkesteri soitti Fosterin johdolla komeasti ja sangen yksimielisesti Enescun partituurin. Alkusoitto ja tarjosivat tuhlailevaa ison orkesterin taidetta vailla stereotyyppistä pullistelua. Saatiin myös taidokkaita oboe-, huilu- ja kontrafagottisooloja.

Kahden kuoron ja orkesterin yhteisesiintymiset olivat toki juhlavia, mutta myös pienemmät kuoro-osuudet tehosivat lyyrisyydellään.

Esa Ruuttusella oli keskeinen rooli Oidipuksen mietiskelyjen, tappelusten ja synkkien ajatusten ilmaisijana. Ääni soi alussa hieman pakotettuna, mutta se aukeni uljaaseen loistoon. Ruuttunen teki riipaisevan vaikutuksen eläytyessään täydelleen Oidipuksen mustaan maailmaan.

Pahaksi onneksi Laura Nykäsen Sfinksi-osuus ei toiminut äänentoiston ansiosta. Hänen mezzosopraanonsa laadusta ei jäänyt epäilystä.

Lawrence Foster osoittautui loistavaksi kapellimestariksi myös Dvorákin sellokonsertossa. Hän sai kalutun konserton orkesteriosuuden elämään.

Rafal Kwiatkowski ei tehonnut turbosellismillä, vaan hän soitti soolo-osuuden hellän kauniisti. Intonaatio saattoi notkahdella ja sello jäädä kuulumattomiin, mutta viesti oli terveellinen: parasta soitossakin on, kun ääni saa irrota vapaasti, yrittämättä. On mieluisaa, että moinen esitysihanne tekee paluuta.

Den negligerade Enescu

/in

Jan Granberg, Hufvudstadsbladet, 30.11.2002

Dvorák: Cellokonsert, Enexcu: Oedipe. Helsingfors stadsorkester, dir Lawrence Foster. PK och Philomela, instud. Tapani Länsiö. Solister Esa Ruuttunen, Laura Nykänen och Rafal Kwiatkowski. Finlandiahuset 28 & 30.11.02.

Förespråkarna för Rumäniens stora musikpersonlighet och tonsättare George Enescu tvekar inte att jämställa hans opera Oedipe med 1900-talets största operamästerverk Pelléas, Wozzeck och Riddar Blåskäggs borg. Det råder en enorm diskrepans mellan den uppfattningen och de flesta reputerliga operalexikon, där han antingen lyser med sin frånvaro eller helt är förskjuten i periferin.

Ingen förnekar Enescus väldiga meriter som pedagog, all-round musiker och framför allt violinvirtuos, men kanske just hans överväldigande skicklighet som violinist gjorde att man inte tog honom på allvar som tonsättare. Hans mest kända kompositioner är de sprakande rumänska rapsodierna, skrivna i Liszts anda och gjorda så underhållande att de legat honom i fatet.

I över tio års tid skrev han på sin opera, på sitt magnum opus, som onekligen blev ett remarkabelt verk. Texten bygger på Sofokles men med en viktig skillnad. Hos Enescu är ”människan förmer än ödet” – åtminstone enligt det svar som Oidipus ger Sfinxen i en av operans mes hisnande scener. Svaret tar livet av Sfinxen, som skrattar hysteriskt och mångtydigt åt svarets absurditet. Rollen gjordes med ekoeffekt i högtalare och sjöngs utmärkt av Laura Nykänen.

Märkligt nog är detta första gången som Enescus orättvist negligerade opera framförs i vårt land.

Musiken är fascinerande i sin oerhörda detaljrikedom och sina dramatiskt välutformade, intressanta klanger och effekter. Den är briljant och fantasifullt orkestrerad och med effektfull användning av kören. Tonspråket ger stundtals associationer åt väldigt olika håll, någonting franskt, litet Schönberg, post-Wagner.

Det finns en viss stilistisk oenhetlighet hos Enescu som angivits som orsak till den uteblivna framgången. I dag är detta inte en så fatal egenskal. Däremot kan man i tonspråkets modernt arkaiserande monotoni stundtals uppleva någon enstaka longör. Hela operan är monumental och ger en ganska komplett version av Oidipusmyten.

Den korta konsertsviten ur operan gav definitivt mersmak. Scenen där Oidipus inser vilket spratt ödet spelat honom och sticker ut sina ögon är en skakande upplevelse som river i själens innersta. Esa Ruuttunen, som har sjungit rollen på scenen i Berlin, gav en oerhört stark, inte riktigt stilren men i sin genuina inlevelse överväldigande tolkning. Hans talande gester och minspel hjälpte publiken (och honom själv) att hänga med i handlingen.

Det finns en modern, briljant skivinspelning av Oedipe som dirigeras av Stadsorkesterns gästdirigent, amerikanen Lawrence Foster, som själv har rumänskt påbrå. Han har gjort ett fantastiskt arbete med hela ensemblen och lärt dem hur Enescu skall framföras. Hans precision är bländande och hans tycks också få vissa enskilda instrumentalister att prestera sitt allra yttersta. Den förkortade konsertversionen var gjord av honom själv. De sammanslagna körena bestående av Polyteknikkojen kuoro och Philomela gjorde storslagna insatser i Enescus körmusik, som varierar från mycket finstämda passager till starka utbrott.

Om musiketablissemangets innställning till Enescu har varit kluven, så var nog publiken i Finlandiahuset det också. En del hade kommit för att höra en operararitet och hade säkert velat höra mera av den. En annan del ville med Dvoráks Cellokoncert återuppleva stämningarna vid Paulotävlingen. Båda gruppen fick uppleva musicerande på högsta nivå.

Med sin mjukt glödande, opressade ton är andrapristagaren Rafal Kwiatkowski en cellons poet. Lawrence Foster gör Dvorák fullständig och oöverdriven dynamisk behärskning. Han har värme och t.o.m. en viss dos sötma i sitt annars ytterst precisa grepp. Helheten är imponerande utan väldiga effekter och de enskilda instrumenten (speciellt klarinetten) spelade utsökt.

Med tanke på hur givande kvällen var hade jag väntat mig ännu våldsammare bifall från den fulltaliga publiken. I kväll ges en andra chans att upptäcka George Enescu, vars namn förresten i Frankrike, där han för det mesta var bosatt, ofta skrivs Georges Enesco.