Jukka Isopuro, Helsingin Sanomat, 5.9.2009

Helsingin kaupunginorkesteri, Kaartin Soittokunta ja Polyteknikkojen kuoro Finlandia-talossa, johtaja Leif Segerstam. – Brahms, Berlioz, Tšaikovski, Sibelius.

KONSERTTI. Korvatulppia oli jaossa, kun Kaartin Soittokunta ahtautui HKO:n seuraksi Finlandia-talon lavalle. Puhaltajia oli parhaimmillaan 58, ja kun lyömäsoittajatkin antoivat hihojen heilua, meteli oli melkoinen.

Suomi 1809 -teeman varjolla ohjelmassa oli teoksia paitsi Ruotsista, Venäjältä ja Suomesta myös Saksasta ja Ranskasta. Seremonia- ja sotamusiikin teemaan sopi vuonna 1819 alkunsa saanut Kaartin Soittokunta, jolle Raine Ampuja oli sovittanut Brahmsin Schicksalsliedin kuoro-osuuden pätevän kuuloisesti.

Berliozin jankkaava Grande symphonie funèbre et triomphale esitettiin ilman loppukuoroa. Tšaikovskin 1812-alkusoiton tykinlaukaukset ja kirkonkellot hoiti sampleri. Teppo Ali-Mattilan sovittama Ack Värmeland du sköna oli lepoa korville.

Sibeliuksen Svarta rosor ja Laulu ristilukista kuultiin mieskuoroversioina. Polyteknikkojen kuoro veti ne artikuloidusti ja komeasti, samoin Finlandian, jonka Leif Segerstam johti hyvin pateettisesti.

Konsertin hiljaisemmista hetkistä saattoi päätellä, että kun väki vähenee, musiikillinen paino kasvaa. Puhallinplutoona soitti puhtaasti ja iskevästikin, mutta iso massa toi suttua ja kankeutta.

HS 5.9.2009: Sovituksia ja korvatulppia (konserttiarvostelu)

Jan Mikael Vainio, Hufvudstadsbladet, 20.9.2008

Luontoa kuvaavat orkesteriklassikot olivat HKO:n torstaikonsertin teemana. Yhtenäistä Hugo Alfvénin, Richard Straussin ja Claude Debussyn teoksille on myös se, että ne on sävelletty viime vuosisadan alkupuolella. Konsertti antoi yleisölle näkymän sen ajan musiikillisiin jälkiin.

Aloituksena kuultiin ”Ruotsin Sibeliuksen” Hugo Alfvénin tunnelmallinen sävelruno En skärgårdssägen. Alfvén osasi orkestrointikäsikirjansa, mutta tämä itsessään mukavan sisäsiisti teos, jossa kuutamoromantiikka sekoittuu syksyisen pimeisiin piirteisiin, kalpeni sen edessä, mitä oli tulossa.

Richard Strauss, mies joka on kirjoittanut orkestrointikäsikirjan, tarjosi illan kohokohdan teoksellaan Die Tageszeiten mieskuorolle ja orkesterille. Neliosainen teos uhkui täyteläistä orkesterisointia, joka sisälsi lukuisia hienouksia puhaltajille ja jousisoittajille. Myös kuoro-osuus tarjosi hyvin työstettyä ja yksityiskohtaista loistoa. Harvoin esitetyssä kappaleessa Strauss lypsi Polyteknikkojen tenoreilta korkeita säveliä ja myös loput Juha Kuivasen joukoista saivat antaa kaikkensa kokonaisuuden hyväksi. Mutta sekä kaupunginorkesteri että Polyteknikkojen kuoro suoriutuivat korkeatasoisesti, ja karismaattinen Leif Segerstam huolehti siitä, että äänen tasapaino istui niin kuin pitikin.

Ilta lopetettiin palalla impressionististä orkesteriväritystä. Claude Debussyn monivivahteinen La mer tuntuu olevan yhä raikas sävelkielessään ja instrumentaalisessa oveluudessaan. Ei ihme että La merin partituuri löytyy kaikilta arvostetuilta säveltäjiltä heti Stravinskyn Kevätuhrin ja Gustav Holstsin Planeetat-partituurien vierestä. Silloin tällöin esitys onnistuu hävittämään kuuntelijakokemuksen. Ei tällä kertaa.

Käännös: Christian Elg

Alkuperäinen artikkeli

PRAKTFULL STRAUSSRARITET (HBL, 20.9.2008)

Naturskildrande orkesterklassiker var temat på Helsingfors stadsorkesters torsdagskonsert. Gemensamt för Hugo Alfvéns, Richard Strauss och Claude Debussys verk är också att de är tonsatta i avstampen av förra århundradet. Konserten gav publiken en inblick i den tidens musikaliska spårningar.

Inledninvsvis hörde vi ”Sveriges Sibelius” Hugo Alfvéns stämningsfulla tondikt En skärgårdssägen. Alfvén kunde sin orkstreringsmanual, men det i och för sig angenämt rumsrena verket, där månskensromantik blandades med höstligt mörka drag, bleknade inför vad som komma skulle.

Richard Strauss, mannen som skrivit orkestreringshandboken, stod för kvällens clou med Die Tageszeiten för manskör och orkester. Det fyrsatsiga verket pöste fyllig orkesterklang med en mångfald finesser för både blåsare och stråkar. Även körsatsen bjöd på genomarbetad och detaljerad glans. I det sällan framförda verket mjölkade Strauss Polyteknikernas tenorer på höga toner och även återstoden av Juha Kuivanens trupp fick ge järnet för helheten. Men både stadsorkestern samt Polyteknikernas kör presterade på hög nivå och karismatiska Leif Segerstam såg till att ljudbalansen satt som den skulle.

Kvällen avslutades med lite empressionistisk orkesterkolorit. Claude Debussys mångskiftande La mer känss alltkämt fräscht i sitt tonspråk och i sina instrumentaltekniska finurligheter. Inte undra på att partituret av La mer går att finna hos varje aktningsvärd tonsättare intill partituren av Stravinskys Våroffer samt Gustav Holsts Planeterna. Då och då lyckas ändå utförandet omintetgöra lyssnarupplevelsen. Inte denna gång.

JAN MIKAEL VAINIO

Lauri Otonkoski, Helsingin Sanomat, 15.5.2008
Polyteknikkojen kuoro Ritarihuoneella. Petrus Schroderus, tenori. Joht. Juha Kuivanen. Hannikainen, Merikanto, Palmgren, Fougstedt, Madetoja, Kuula, Sibelius, Talvitie, Poulenc, Saint-Saëns, Strauss.

konsertti. Kautta runouden historian on säkeen kertaus tai toisto ollut suosittu konsti luoda tukirakenteita ja lähestyä loitsun tunnelmaa. Mikko Rimminen onnistuu hienosti runossaan Kyklooppi näissä tavoitteissa varsin arkisen oloisella repriisillä: ”Tapan kärpäsiä”.

Tekstin myötä toistuvaa säettä kierrellään spiraalinomaisesti. Sävyt muuntuvat traagisempaan suuntaan, kunnes lopun eräällä tavalla nulikkamainen käänne palautuu huumorin puolelle.

Riikka Talvitien säveltämänä Rimmisen runo tuntuu alkupuolellaan saavan melko naturalistisen ja osoittelevan tulkinnan. Kuoro imitoi kärpästä: bzzz. Polyteknikkojen kuoro tuntuu toki hallitsevan rytmisesti iskevän puhekuoroilmaisun.

Mutta tarkalla tekstivaistollaan myös Talvitie rakentaa kontrastin. Säe ”Aurinko nousee” aloittaa tunnoiltaan ja rakenteiltaan polyfonisemman taitteen, jossa runon ristiriidat ja varjona kulkeva traagisuus saavat soivan asunsa.

Polyteknikkojen kuoron kevätkonsertin ohjelma oli laadittu viisaan monipuolisesti. Alun kansallista romantiikkaa hehkuttava valikoima sisälsi sellaisia ”pakollisia” hittejä kuten P. J. Hannikaisen Kevätsointuja, Aarre Merikannon Juhannus, Nils-Eric Fougstedtin Romanssi sekä Sibeliuksen Sydämeni laulu ja Rakastava, solistivieraanaan tenori Petrus Schroderus.

Riikka Talvitien kantaesityksen jälkeen siirryttiin Manner-Euroopan puolelle: Poulenc, Saint-Saëns, Richard Strauss. Juha Kuivasen johtamana Polyteknikkojen kuoro on edelleen osaava ja moni-ilmeinen laulajisto, joka kantaesityksineen tietää roolinsa suomalaisen musiikin historiassa. Tälle tasolle saavuttua ei pitäisi sietää edes konsertin loppupuolella hetkittäin ilmaantuneita sävelpuhtauden ongelmia.

Mutta kuten nuorisotutkija Tommi Hoikkala eräässä radiopaneelissa vastasi kysymykseen ”Mikä pelastaa maailman?”: kuorolaulu.

Samuli Tiikkaja, Helsingin Sanomat, 7.4.2006

Radion sinfoniaorkesteri Finlandia-talossa. Juhani Lagerspetz, piano ja Pavel Kudinov, basso. Polyteknikkojen kuoro, valmentanut Juha Kuivanen. Dmitri Slobodeniouk, johtaja. – Heininen, Sostakovits.

Juhani Lagerspetz osoitti jälleen kerran monipuolisuutensa ja taitonsa hypätessään solistiksi Paavo Heinisen neljännen pianokonserton kantaesitykseen. Konserttoa nimittäin kaavailtiin alun perin Matti Raekalliolle, mutta tämän käsien ulottuvuudet osoittautuivat lopulta liian suppeiksi konserton laajoihin otteisiin. Lagerspetzin vaaksa sen sijaan oli tarpeeksi leveä.

Heinisen konsertto vaatii soittajalta paljon, mutta niin myös kuulijalta. Yksiosainen pianokonsertto kestää lähes tunnin, eikä Heininen tarjoa helppoa viihdettä. Teos polveilee kuuden taitteen läpi sujuvasti, ja välissä kuultavat orkesterivälisoitot vievät eteenpäin, mutta samalla huipentavat taitteita.

Heinisen musiikin lähtökohta, 1960-luvun modernismi, kuuluu hänen uudessa konsertossaankin selvästi, mutta siihen on toki sekoittunut pehmentäviä elementtejä hänen myöhemmistä vaiheistaan.

Hän suosii konsertossaan jousipainotteisia perusvärejä, mikä tekee yleiskuvasta hieman ankean ja harmaan. Pääosassa on musiikillisten aiheiden ja eleiden matka läpi pitkän teoksen, ei orkesterisäihke – paitsi aivan lopussa, jossa gongien, tamtamien, kellopelin ja putkikellojen sävyttämä taite tuo suorastaan odottamatonta väriä.

Kauttaaltaan voimallisempaa musiikkia oli Dmitri Šostakovitšin kolmastoista sinfonia, varsinkin kapellimestari Dmitri Slobodenioukin monumentaalisena tulkintana. Hän kaivoi Radion sinfoniaorkesterin jousistosta esiin monipuolisen sointikirjon ja annosteli tanakkaa vaskisointia tarkasti.

Basso Pavel Kudinov toi soolo-osuuteen aitovenäläistä äänenkäyttöä. Polyteknikkojen kuoron laulu oli voimallista ja nautinnollista.

Hannu-Ilari Lampila, Helsingin Sanomat, 9.10.2005

Lisztin Faust tuhlaa säveliä, Merikannon Tuhma pihtailee

Turun kaupunginorkesterin konsertti Turun konserttitalossa. Kapellimestari Hannu Lintu, Petri Bäckström, tenori, Polyteknikkojen kuoro kuoromestari Juha Kuivanen. – Aarre Merikanto, Liszt.

TURKU. Johann Wolfgang von Goethen Faust-hahmo on länsimaiden kuuluisin ”pyrkyri”, Streber, mies, joka tähtää aina korkeammalle. Faust menestyy, kun hän unohtaa omat itsekkäät himonsa ja halunsa ja alkaa toimia muiden ihmisten hyväksi.

Franz Liszt piti nuorena Faustia hyvin ”porvarillisena” luonteena, joka oli kiinnostunut vain ”omasta pienestä onnestaan”. Vähitellen Liszt alkoi ymmärtää paremmin Faustin koko merkitystä ja huomasi voivansa projisoida omat pyrkimyksensä, ihanteiden tavoittelun, taistelunsa ja rakkaudenkaipuunsa Faust-tarinaan.

1854–57 syntyi Lisztin Faust-sinfonia, valtavan inspiroitunut, noin 70-minuuttinen kolmiosainen teos, joka ei tunnu yhtään liian pitkältä.

Hannu Lintu rakensi Faust-sinfoniasta tuhlailevan loisteliaan ja värikkään sinfonisen draaman, jossa paljastui mielenkiintoisia yhteyksiä Richard Wagnerin musiikkiin. Faustissa ei ole vain Tannhäuserin ja Lohengrinin kaikuja, vaan se enteilee jännittävästi Nibelungin sormusta.

Vaikuttavin on sinfonian viimeinen osa Mefisto, joka vääristää parodisesti ensiosan Faust-teemat. Riehuva ja raivoava musiikki tuo harvinaisen selvästi esiin sen, että Mefisto on negaation henki, joka pystyy vain tuhoamaan, ei luomaan. Mefisto on myös Faustin oma demoninen, negatiivinen puoli, jonka hän pystyy ”ikuisen naisellisen” voiman avulla lopulta voittamaan.

Ääriosien dramaattinen, romanttinen retoriikka sai vastapainokseen Gretchen-osan runollisen ja läpikuultavan rakkauslyriikan. Lintu maalaili lennokkaasti ja herkästi Lisztin mestarillisen sointihuuman myrskyt ja vivahteet. Turun kaupunginorkesteri ei aina yltänyt vaativassa teoksessa Linnun ja teoksen vaatimaan virtuoosiseen tarkkuuteen ja hienostuneeseen sointiin, mutta faustista eteenpäinpyrkimystä ei puuttunut.

Polyteknikkojen kuoron mahtava, metallikas forte kruunasi Faust-sinfonian lopun apoteoositunnelmat.

Konsertin avausnumero, Aarre Merikannon Tuhma (1956), kertoo metsämiehestä, joka epäonnistuu pyrkimyksissään ja jää aina ilman saalista. Luuserille ei kannattanut tuhlata liikaa säveliä. Orkesteri ilkkuu ja kotkottaa niukkasanaisesti ja tuo mieleen uusklassisen Stravinskyn kuivan musiikillisen ironian ja kekkaloivat rytmit.

Kuoro-osuus on konventionaalisen kalevalainen. PK lauloi hiljaisia tasoja metsäläispoikien epäyhtenäisillä luonnonäänillä, mutta annas olla, kun piti kajauttaa forte. Silloin sointi tiivistyi kaikuvaksi kallioksi.