Pentti Mäkinen, Etelä-Suomen Sanomat, 4.2.2006

Sinfonia Lahden kevätkausi jatkui torstaina kolmella teoksella, joiden yhteinen nimittäjä oli mies ja miehen tie. Viime vuosina on värikkäästi kuvattu, kuinka miessukupuoli on ajautunut/ajettu yhteiskunnassa sivuraiteelle. Konsertissa kuultujen teosten historialliset aiheet kertoivat, että on sitä typeryyttä ollut aina.

Jouni Kaipaisen orkesteriteoksessa Sisyfoksen uni elämässään viekkautta ja petollisuutta harrastanut Sisyfos saa helvetissä rangaistuksen, jossa hän vierittää kivenlohkaretta vuoren rinnettä ylös, mutta aina lähes huipulle päästyään murikka vierii alas. Tämä päättymättömän työn kirous voi olla monelle nykypäivää, myös työttömyyden kuvauksena.

Kaipainen kuuluu ”nuoriin” säveltäjiin, jotka ovat monipuolisesti tarkastelleet euroopalaisen musiikin tilaa. Hänen musiikissaan ovat tyylit vaihdelleet, mutta lähes aina hän ottaa myös kuulijan vastaanottokyvyn huomioon.

Sisyfoksen uni ei ole ohjelmamusiikkia, mutta kyllä siitä selvästi hahmottaa juonen ja teoksen unenomaisuuden. Musiikissa seuraa toistuvasti tihenevästi kohoava tunnelma, joka purkautuu laskeviin kuvioihin. Unenomainen pehmeä leijailu kertoo, mistä Sisyfos uneksii, eli ihanasta vapauttavasta sammalvuoteesta.

Kaipainen on toteuttanut ajatuksensa taitavasti, eikä kuulijan tarvitse kuin nauttia. Hannu Linnusta on kasvanut kapellimestarina hieno värikkäiden teosten tulkki, ja Sinfonia Lahtihan on ollut sitä jo vuosia.

Tuhma eli tyhmä

Aarre Merikanto oli ensimmäisiä modernistejamme. Populäärin isänsä varjosta hän kulki omia polkujaan arvostukseen. Tuhma mieskuorolle ja orkesterille voitti ensimmäisen palkinnon vuonna 1956 Kulttuurirahaston sävellyskilpailussa.

Nykykielen mukaan tuhma tarkoittaa enemmän tyhmää, ja siitähän teoksessa on kyse. Toivo Lyyn runon Jussi metsästää metsoakkaa, siis koppelonaarasta, muttei osu siihen millään. Kun koira ei saa lintua vainutuksi, suuttuu Jussi ja heittää peniä kalikalla, jolloin koppelo haukun pelästyttämänä lentää tiehensä. Sen pituinen se.

Polyteknikkojen kuoron sointi on komeaa kuultavaa, jäntevää, puhdasta ja terveellä tavalla nuorekasta. Tuhman mieskuoro-osuus tuo mieleen Sibeliuksen Kullervon iskevän tyylin, mutta orkesteriosuus on yksinkertaisempaa ja helpompaa. No, olihan tuo Jussikin yksinkertainen.

Teos ei ole musiikin historian merkkipaaluja, mutta ehjä ja energinen esitys teki siitä miellyttävän.

Tuntui ylipitkältä

Franz Lisztin Faust-sinfonia pohjautuu Goethen myyttiseen tarinaan, vaikkakin monet muutkin kirjailijat ovat aiheseen syventyneet. Liszt pyrki sinfoniassan yhdistämään runouden, kuvataiteen, jopa arkkitehtuurin aineksia kokonaistaideteokseksi Wagnerin tapaan. Sitä ei nyt vaan koskaan tullut, mutta syntyi suuri ja värikäs teos.

Faust on vanheneva mies, joka huomaa menettäneensä nuoruuden, rikkauden ja rakkauden, joten on aika päättää hyödytön elämä. Paholainen antaa vielä tietyin ehdoin mahdollisuuden saavuttaa nämä asiat.

Liszt käyttää värikkäästi orkesteria ja eri soitinkokoonpanoja, mutta hänen melodiansa ovat perin persoonattomia keskiarvoja vaikkapa Beethovenilta ja Berliozilta. Siksi teos tuntuu ylipitkältä.

Hannu Lintu ja orkesteri tekivät kuitenkin valtaisan työn energiallaan ja taidoillaan. Lukuisat soolot seurasivat hienosti toisiaan, ja pienen herpaantumisen jälkeen tunnelma kohosi jälleen huippuunsa. Myös Mati Turin pieni osa sujui mallikkaasti.

Sinfonia Lahden sinfoniakonsertti 2.2. Sibeliustalossa. Hannu Lintu, kapellimestari, Polyteknikkojen Kuoro, solistinaan Mati Turi, tenori. Kaipainen, Merikanto, Liszt.

Tomi Norha, Turun Sanomat, 8.10.2005

Turun filharmoninen orkesteri ja Polyteknikkojen kuoro Konserttitalossa 6.10. Hannu Lintu, kapellimestari, Petri Bäckström, tenori sekä Juha Kuivanen, kuoromestari. A. Merikanto, Liszt.

Turun filharmonisen orkesterin syksy on suurieleisyydessään poikkeuksellisen kiinnostava: lähes joka konsertissa kuullaan ja nähdään kookkaita ja poikkeuksellisia esityskokoonpanoja, kun vieraina on tanssijoita, kuoroja, solisteja ja vaikka mitä.

Franz Lisztin Faust-sinfonia (1854-57) on sekä kestonsa että kokoonpanonsa puolesta yksi musiikin historian giganttisimmista teoksista. Sitä esitetään harvoin, koska kokoonpano on paitsi valtavan kokoinen myös varsin epäekonominen: iso kuoro, tenorisolisti ja urut pitää rahdata paikalle vain viimeisten minuuttien ajaksi.

Täysromantiikan aikaan giganttisuus oli muotia, ja allekirjoittaneelle tulee hakematta mieleen, voiko kenelläkään säveltäjällä olla oikeasti niin paljon sanottavaa.

Linnun haave toteutui

Lisztin Faustia ei ole Turussa kuultu lähes kuuteenkymmeneen vuoteen. Kapellimestari Hannu Linnun haave esittää teos toteutui torstaina, ja konsertin jälkeen oli selvää, että teoksen suuruus on todellista.

Lintu johti teoksen kovilla kierroksilla. Hän ei tyytynyt näyttämään vaan suorastaan näytteli musiikin soittajille. Saliin paistoi selvästi, että johtaminen oli kaikkea muuta kuin rutiinisuoritus.

Liszt ei ehkä ole historian paras orkestroija, ja musiikissa on tasapaksut hetkensä, mutta Faust on monella tapaa upeasointinen ja uraauurtava teos. Olisin ehkä kaivannut vielä isompia kontrasteja dynamiikan suhteen; laaksojen ja huippujen etäisyyttä olisi voinut vieläkin kasvattaa.

Kokonaisuudesta muodostui joka tapauksessa nautinnollinen sointikylpy, kun orkesterin suorituskin oli kohdallaan. Erityisen herkullisia olivat toisen osan kamarimusiikilliset jousiosuudet ja viimeisen osan groteskit karakterit. Lopun Chorus mysticus -jakso, jossa kuoro ja kumppanit liittyvät mukaan, oli uskomattoman vaikuttava. Sen jälkeen salissa tiedettiin, että suurten asioiden äärellä on käyty.

Tuhma on mainio teos

Jotta Polyteknikkojen kuorolla olisi useamman minuutin mittainen syy tulla Turkuun, oli ohjelmassa myös toinen harvinaisuus, Aarre Merikannon teos Tuhma, joka voitti vuonna 1956 Kulttuurirahaston sävellyskilpailun.

Teosta ei ole ainakaan Turussa koskaan ennen kuultu, eikä sitä kai ole levytettykään, joten kuuntelukokemus alkoi puhtaalta pöydältä.

Toivo Lyyn kalevalahenkiseen tekstiin sävelletty Tuhma alkaa musiikinkin puolesta kalevalaisesti rinnakkaisintervalleineen ja arkaaisine poljentoineen. Edetessään se paljastuu sävelkieleltään kuitenkin varsin moniarvoiseksi, mieleeni tuli monin paikoin Aulis Sallisen Kullervo -ooppera. Parasta sävellyksessä on muoto: musiikki tavoittaa Lyyn runon tunnelmat ja temponvaihtelut kerrassaan mainiosti, ja metsästäjän odotukset ja pettymykset konkretisoituvat musiikissa poikkeuksellisen onnistuneesti.

Torstain esitys oli erinomainen. Linnun johtaminen oli tutun jämäkkää ja selkeää, joten musiikki soi niin kuin pitääkin. Ohut orkestrointi ja Polyteknikkojen kuoron täyteläinen sointi täydensivät toinen toisiaan, eikä balanssiongelmia ollut. Kuorolla oli teoksen alkupuolella joitakin rytmisiä ongelmia, ja lopun forteissa ykköstenori kuulosti epätasaiselta, mutta kaiken kaikkiaan esitys oli erittäin hyvä.

Vaikkei kansallisen identiteetin korostaminen ole ihan yhtä in kuin sata vuotta sitten, tällaista kansallisista juurista kumpuavaa taidetta pitää esittää. Niinhän kaikki muutkin maailman kansat tekevät.