Hannu-Ilari Lampila, Helsingin Sanomat, 17.12.2010

Danten Divina Commedia -runoelma on keski-iän kriisin allegorinen

kuvaus, joka laajenee valtaviin teologis-kosmologisiin mittoihin ja

taivaallisen rakkauden ylistykseen.

Epäilemättä myös Jouni Kaipaisen

Commedia on henkilökohtainen allegoria. Danten tekstin

suojissa hän on pyrkinyt antamaan sisäiselle matkalleen ja

kiirastulelleen yleisinhimillisen ilmeen.

Commedian musiikissa on karun juhlavaa

monumentaalisuutta, joka tuo mieleen

Stravinskyn latinankielisen

Oedipus Rex -oopperaoratorion. Vaikka Kaipainen on nimennyt

Commediansa neljänneksi sinfoniakseen, se edustaa

lajityypiltään pikemminkin juuri oopperaoratorioita.

Mieskuoro tuo

Commediaan arkaaisen ankaraa sävyä, jota ei voi olla

yhdistämättä Sibeliuksen

Kullervoon – vaikkei kalevalaista viritystä ole juuri

kuultavissa.

Usein Commedia kuulostaa raskaan maailmantuskan, Weltschmerzin

täyttämältä saksalaiselta nykyoopperalta, joka jatkaa synkkien

Wagner-myyttien perintöä. Viittauskohde voi olla myös

Joonas Kokkosen allegorinen

Viimeiset kiusaukset ja sen kohtuullinen modernismi.

Ammattitaidon, suurmuodon hallinnan ja henkisen

voiman näytteenä Commedia on kunnioitettava saavutus.

Sävelkielen karuhko ja henkistynyt objektiivisuus tekee

Commediasta melko etäisen musiikkitapahtuman. Jos säveltäjä

olisi paljastanut subjektiiviset korttinsa, tulos olisi voinut vaikuttaa

visionäärisemmältä.

Commedian jännittävimmät hetket koettiin odotetusti

Helvetti-osassa, joka on kekseliään kauhumaalailun täyttämää

aikuisten satumusiikkia.

Psykoanalyyttisesti tarkasteltuna helvetti symboloi sukellusta

tiedostamattomaan, kohtaamaan henkilökohtaiset varjot, pedot ja demonit.

Omien torjuttujen ja ristiriitaisten puolien tiedostaminen on tie minän

eheytymiseen, mikä onkin Commedian päämäärä ja pelastussanoma.

Commedian lopussa Dante ja Beatrice ylistävät rakkautta, joka

poistaa tunteen ja järjen ristiriidan. Tässä vaiheessa Danten italia ja

kirkkoveisujen latina vaihtuvat kodikkaasti suomeksi, ja lopun

humoristisen riemukas marssihymni tiputtaa ritualistisen ylevän tunnelman

tarkoituksellisesti kotimaan arkiselle kamaralle.

Hannu Lintu hallitsi suvereenisti

Commedia-järkäleen, joka jäsentyy hyvin selkeästi. Niin

staattinen kuin teos luonteeltaan onkin, Lintu latasi siihen suuren

annoksen dynaamista energiaa, joka piti jännitteen lujana alusta loppuun.

Helena Juntusen sopraano oli Beatricen valoisasti säteilevä,

henkistyneen hellästi ja ekstaattisesti leijaileva ääni.

Jaakko Kortekankaan baritoni kantoi Danten tuskan ja epäilyt

miehekkäästi.

Polyteknikkojen kuoron vaalea nuorten miesten sointi sopi hyvin tasaiseksi

kertojanääneksi. Kuorosta irtosi myös dramaattista voimaa, hartautta ja

monia eri karaktäärejä.

Allegorinen oli myös konsertin avausnumero,

Sibeliuksen kantaatti

Vapautettu kuningatar, jossa Suomi-äiti nääntyy Venäjän

vankina. Ritaritarinan musiikki on iskevää, mutta kliseemäistä.

Lisäksi kuultiin Kaipaisen synkkävireisesti sovittamia Sibeliuksen

lauluja, joissa orkesteri pikemminkin jarrutti kuin tuki Juntusen

sopraanon kantavaa lentoa.

---

HS 17.12.2010: Keski-iän kriisi soi monumentaalisesti

Mats Liljeroos, Hufvudstadsbladet, 25.10.2010

KLASSISKT

Sibelius/Kullervo

KörEsbo. Tapiola Sinfonietta och Polyteknikkojen Kuoro i Tapiolasalen 22.10.

Dirigent Hannu Lintu. Solister: Johanna Rusanen-Kartano, sopran, Jorma Hynninen, baryton. Körinstudering Juha Kuivanen.

De som var närvarande den 28 april 1892, när den 26-årige Jean Sibelius dirigentdebuterade med sin pinfärska Kullervo symfoni, glömde det aldrig.

Somliga – däribland många av musikerna och körsångarna – begrepp inte ett skvatt, medan andra omedelbart insåg att de hade bevittnat en avgörande vändpunkt i finländsk musikhistoria. Efter detta skulle ingenting mera vara sig likt.

Framförandet blev i det stora hela dock en framgång och desto mer besynnerligt var Sibelius beslut att rätt snart förbjuda ytterligare framföranden. Det har spekulerats åtskilligt i vad som låg bakom, men Sibelius uttalade sig aldrig i frågan. Kanske hade han inte själv helt klart för sig vad som hänt.

Det främsta exemplet på Sibelius vilda och yviga ungdomsstil låg alltså ospelat i över sex decennier, men har därefter snabbt erövrat sin position som ett mindre mästerverk i sin egen ratt svårbestämda genre – stycket är en säregen korsning mellan symfoni, tondikt och kantat – och kan i sitt vildvuxna formspråk liknas vid en oslipad diamant.

När Hannu Lintu nu dirigerade det mastiga dramat vid KörEsbo kunde man glädja sig åt att stråknumerären var av ungefär samma storlek som vid uruppförandet. Den vadmalstjocka klangbild – den unge Sibelius orkestrerade originellt snarare än sofistikerat – man ofta stöter på i sammanhanget var som bortblåst och balansen mellan stråkarna och blåsarna i det närmaste perfekt.

Lintus Kullervoläsning var superdramatisk med extravaganta men alltid välmotiverade effekter och ställvis suggestivt långsamma tempoval, samtidigt som även den lyriska sidan tilläts blomma ut i full prakt.

Sinfoniettamusikerna var bra med på noterna och ingen annan finländsk manskör – eventuellt ingen manskör över huvud taget – gör det försåtligt simpla partiet intelligentare och med mer hårresande emotionell urkraft än PK.

Då dessutom alla tiders Kullervo, Jorma Hynninen, inte tycks veta vad ålder innebär och Johanna Rusanen-Kartano var superb som hans olyckliggjorda syster växte framförande ut till något utöver det sedvanliga.

Ett stort minustecken dras däremot för det kryptiska programbladet, som inte erbjöd någon som helst väsentlig information. De fem satsernas titlar var inte utmärkta, texten saknades och om själva verket fanns sex kuriösa rader, uppenbarligen författade av någon lustigkurre i körleden.

---

Vapaa käännös itse konserttia koskevasta osuudesta:

Hannu Linnun johtaessa tätä jykevää draamaa oli ilahduttavaa, että orkesterivahvuus oli samaa luokkaa kuin kantaesityksessä (1892). Paksunpaksu sointikuva, johon näissä yhteyksissä usein törmää – nuori Sibelius orkestroi omaperäisesti pikemmin kuin sofistikoidusti – loisti poissaolollaan, ja jousien ja puhaltajien balanssi oli täydellisyyttä hipovaa.

Linnun Kullervo-luenta oli superdramaattista liioitelluin, mutta aina hyvin perustelluin efektein, ja ajoittain suggestiivisin hitain tempovalinnoin, samalla kun myös lyyrisen puolen annettiin päästä täyteen kukoistukseensa.

Sinfonietan muusikot olivat hyvin hengessä mukana, ja mikään muu suomalainen mieskuoro – tai ehkä ylipäätään mikään muu mieskuoro – ei pysty esittämään kavalan yksinkertaista osuuttaan älykkäämmin ja hiuksianostattavan tunteellisen alkuvoimaisemmin kuin PK.

Kun lisäksi kaikkien aikojen Kullervoa, Jorma Hynnistä, ei mitä ilmeisimmin ikä painanut ja Johanna Rusanen-Kartono oli loistava hänen epäonnekkaana siskonaan, kasvoi esitys tavanomaista ylevämpiin mittoihin.

Suuri miinus tulee kryptisestä ohjelmalehdestä, josta ei ilmennyt mitään oleellista tietoa. Viiden eri osan nimiä ei mainittu, teksti puuttui ja itse teoksesta kertoi kuusi merkillistä riviä, ilmeisesti peräisin jonkun kuororivissä seisseen vitsiniekan kynästä. [Kommentti: PK:lla ei ollut mitään tekemistä käsiohjelman kanssa.]

Ville Komppa, Amfion-verkkolehti, 23.10.2010

Sibelius: Kullervo

Jean Sibelius aloitti Kullervon (op. 7) säveltämisen Wienin-opintojensa loppupuolella keväällä 1891. Varhaiset yritelmät saksalaisen klassisromanttisen tyylin parissa olivat olleet korkeintaan persoonallisia, mutta lähinnä kai hieman taitamattomia (Sibeliusta opettaneen Robert Fuchsin mukaan ”barbaarisia ja raakoja”). Loppuvuoden ja talven 1891–92 aikana 26-vuotias Sibelius kuitenkin sai valmiiksi sävelkieleltään poikkeuksellisen, yli 70 minuttisen viisiosaisen teoksen isolle orkesterille, mieskuorolle ja kahdelle solistille. Saavutus on melkoinen, kun otetaan huomioon, että Sibeliuksella ei ollut suoraa mallia teokselleen. Vanhempien aikalaismestarien, Lisztin, Brahmsin, Brucknerin, Mahlerin tai Straussin monipolvisten romanttisten sinfonisten muotojen takana oli harjaantuminen klassisten esikuvien – kuten sonaattimuodon, rondon tai variaatiomuodon – parissa. Sibeliuksella oli vain mielikuvia, sekä ajatus uudesta, suomalaisesta sävelkielestä.

Kokemattomuus suurmuodon parissa aiheutti omat haasteensa, ja se näkyy etenkin kahdessa ensimmäisessä osassa (Johdanto ja Kullervon nuoruus) tiettynä improvisatorisuutena: ne koostuvat ikäänkuin joukosta kuvaelmia, joiden välillä on erinäisiä temaattisia yhteyksiä; rakenne on enemmän fantasiamainen kuin sinfoninen. Kullervon jälkeen valmistuneen sinfonisen runon, Sadun (En Saga, op. 9) ensimmäisen version muodossa on samanlaista sattumanvaraiselta haiskahtavaa rapsodisuutta. Sibelius kuitenkin kirjoitti Sadusta uuden, tiiviimmän ja dramaturgisesti ehjemmän version kymmenen vuotta myöhemmin. Kullervo sen sijaan jäi muokkaamatta, ja Sibelius kielsi sen esittämisen ensimmäisten, varhaisten esitysten jälkeen.

Kullervon hylkäämiselle on esitetty syyksi muun muassa sitä, että Sibelius pelkäsi leimautuvansa ”kansalliseksi” eli periferiseksi säveltäjäksi. Sibelius kielsi musiikissaan olevan suoria kalevalaisia runolauluvaikutteita, ja hänen numeroidut sinfoniansa (ensimmäinen vuodelta 1900) ovatkin sävelkieleltään ja muodoltaan universaalimpia, jos kohta erottuvasti sibeliaanisia. Niissä Sibelius osoitti olevansa sekä kosmopoliitti että omaperäinen – ottaneensa haltuun klassisromanttisen perinnön ja edistäneensä sekä muovanneensa sitä omiin tarpeisiinsa. Kullervo on kuitenkin erinomaisen kiinnostava soiva todiste nuoren Sibeliuksen hämmästyttävästä mielikuvituksesta, sekä kyvystä työstää improvisatorisen oloista, omintakeista materiaalia uskottavasti ja oivaltavasti.

Vaikka kaksi ensimmäistä osaa olisivat saattaneet kaivata Sadun kaltaista tiivistämistä, kolme jälkimmäistä toimivat erinomaisesti näinkin. Tekstin mukaantulo luo musiikillisille tapahtumille voimakkaan näyttämön sukurutsineen ja itsemurhineen, ja Sibelius onnistuu käsittelemään vaikeita aiheita vakuuttavasti ja dramaturgisesti oivaltavasti. Kolmannen osan, Kullervo ja hänen sisarensa huipentuminen kaameaan oivallukseen saa tarvittavan vastavoiman neljännen osan Kullervon sotaanlähtö maanisuudessaankin keveämmässä luonteessa. Näin myös viimeisen osan Kullervon kuolema voi iskeä täydellä voimalla. Toisaalta kolmannen osan rakastelukohtaus on jätetty orkesterille, siis sanoin kuvaamatta, mutta viimeisen osan kuolema todetaan vielä mieskuoron kammottavalla voimalla orkesterin kuvaaman omakätisen veriteon jälkeen.

Kullervo on siis kaikkea muuta kuin helppo teos. Esittäjien tehtävää lisäksi vaikeuttaa paikoin omaperäiset soitinnusratkaisut ja potentiaaliset balanssiongelmat kuoron, orkesterin ja solistien välillä. Vaarana on, että lopputuloksena on yksiulotteista sointikuvaa kapeassa rekisterissä, hieman kuin metsässä kontaten vailla puunlatvoja ja maan syviä onkaloita.

Siksipä Hannu Linnun huolellisesti valmistama ja johtama esitys tekikin minuun suuren vaikutuksen. Yksityiskohtiin, karaktereihin ja kokonaisdramaturgiaan paneutunut tulkinta soi laajalla paletilla, hiljaisten ja voimakkaiden sävyjen välillä oli aitoa, narratiivista kerroksellisuutta, ja yksitotisuuden sekä banaalisuuden vaarat vältettiin. Tapiola Sinfoniettan pienen jousiston virtuoottisen solistinen kamarimusiikillisuus vastasi ahneesti Linnun karakterisointeihin, ja erinomaisin avustajin vahvistetut puhaltajat ja lyöjät värittivät rohkeasti tarinan käänteitä. Juha Kuivasen huippuun virittämä Polyteknikkojen kuoro osoitti kykenevänsä raffinoituun, moni-ilmeiseen mieskuoroilmaisuun, ja kuoron ja orkesterin yhteissoinnissa oli sekä läpikuultavuutta että voimaa. Huippuluokan solistit, Jorma Hynninen ja Johanna Rusanen-Kartano esittivät Kullervon ja hänen sisarensa roolit inspiroituneesti ja tasapainoisesti – tosin kokonaisuus olisi saattanut kestää romanttisemman tai ehkäpä juurevammankin otteen. Esitys sai loppuunmyydyn Tapiolasalin yleisöltä ansaitsemansa innokkaat ja pitkät aplodit.

Ainoa epäonnistunut osanen oli asultaan ja osin sisällöltäänkin harrastelijamainen käsiohjelma, joka ei ollut Tapiola Sinfonietalle ominaista laatutyötä vaan KuoroEspoon melkoisen rupuinen persoonaton kopiokonetekele. Suurin epäkohta oli teostiedoissa, sillä käsiohjelmasta ei selvinnyt teoksen valmistumisvuotta, eikä juuri muutakaan teokseen liittyvää: ennen kaikkea osien nimet puuttuivat. Osoittaa melkoisen kömpelöä epäammattimaisuutta jättää Kullervon tapaisen draamallisen teoksen osien nimet pois käsiohjelmasta. Koska käsiohjelman epämääräisyyttä on ollut havaittavissa muissakin KuoroEspoon konserteissa, toivoa sopii, että epäkohtaan tartutaan vastaisuudessa asiaankuuluvalla vakavuudella.

Arvostelu Amfion.fi-sivustolla

Jukka Isopuro, Helsingin Sanomat, 16.4.2010

Avanti! sodassa Merikaapelihallissa, johtaja Jan Söderblom, Jorma Hynninen, baritoni, Polyteknikkojen kuoro, johtaja Juha Kuivanen, Otaniemen Kaiku, johtaja Tapani Länsiö, Sami Saikkonen, koreografia ja tanssi, Reija Heinonen, tanssi. – Pylkkänen, Kilpinen, T. Kuusisto, Raitio, Fougstedt, Turunen, Saikkola, A. Merikanto, Klami.

Konsertti. Kuoronjohtaja ja säveltäjä Martti Turunen luonnehti talvi- ja jatkosodan aikoja myös ”hermojen sodaksi”. Hermoja hoidettiin sävellyksillä, jotka ylistivät uhrisankaruutta, nostattivat henkeä, viihdyttivät, toivat unohdusta tai lääkitsivät surua.

Kari Kriikun ja toimittaja Antti Häyrysen seulomat sävellykset ulottuivat Yrjö Kilpisen uhoavasta Suomalaisten SS-miesten taistolaulusta Uuno Klamin sodanjälkeiseen, hallusinatorisen uupuneeseen Lauluun Kuujärvestä.

Konsertin teoksista Klamin kantaatin ohella vain Taneli Kuusiston nykyiseen virsikirjaan päätynyt Suomalainen rukous on jäänyt myöhempään käyttöön. Kapeus ja ristiriidattomuus tuppaavat vaivaamaan hengentuotoksia, kun epäilykselle ja kyselylle jää vähän sijaa.

Parasta yksiäänisen reippaissa mieskuorolauluissa oli Polyteknikkojen Kuoron ja Otaniemen Kaiun iskevä esiintyminen. Kilpinen sävelsi wagnerilaisen muinaistarun Nordische Heerfahrt todennäköisesti jo ennen Suomen liittoutumista Saksan kanssa.

Orkesteriteoksista Tauno Pylkkäsen Kullervon sotaanlähtö touhusi varsin persoonattomasti, kun taas Lauri Saikkolan Karjala palaa kertoi surullaan jotain myös sodan järjettömyydestä.

Nils-Eric Fougstedtin Uhmaajassa sinfoninen liike turvasi koossa pysymisen. Jatkosodan alkumenestyksen aikaan sävelletty Väinö Raition Voiton hymni tavoitteli hartaan pidättyvänä jotain yleispätevämpää.

Ensi kertaa tanssittuna nähtiin Raition Ballet grotesque. Sami Saikkosen koreografiassa valoisan maskuliininen ja sinisenharmaan feminiininen yhdistivät terävää ja pehmeää liikettä.

Vaikka baletti syntyi jatkosodan aikana, sen koneellisesti nytkyttelevä henki on peräisin aiemmalta vuosikymmeneltä.

Elävän linkin sota-aikaan toi pari kuukautta ennen jatkosodan syttymistä syntynyt Jorma Hynninen, jonka baritoni soi lakastumattoman vaikuttavasti. Avantia valppaasti ja varmaotteisesti luotsannut Jan Söderblom oli paneutunut teosten henkeen.

Linkki HS:n arvosteluun