PK:sta julkaistut jutut lehdissä ja muissa medioissa
Hanne Orrenmaa, ET-lehti, 19.4.2007
Polyteknikkojen kuoro valottaa levyllään miehisyyden eri puolia herkkyydestä iskevyyteen, rakkaudesta sotaan. Säveltäjänimet ulottuvat perinteisistä nykysäveltäjiin. Kuoronjohtajiemme huippuihin lukeutuva Juha Kuivanen on tehnyt mainiota työtä kuoronsa kanssa, sointi on vahva ja sävykäs.
Kenelle: Miehisyyden kaikista puolista kiinnostuneelle.
Veijo Murtomäki, Helsingin Sanomat, 15.12.2006
Jouni Kaipaisen estetiikan voi joko hyväksyä tai hylätä
Jouni Kaipaisen yli kymmenen konserton taustalla on koeteltu ammattilaisuus, taito kirjoittaa orkesterille ja soittimille luonteenomaisesti sekä omaksi koettu uusromantiikka, jonka vanavedessä musiikkia pursuaa jos ei nyt aina helposti, niin kuitenkin taatusti.
Christian Tetzlaffille kirjoitettu viulukonsertto (2006) osoittautui yhä romantillisemmaksi käyvän Kaipaisen karaktereiltaan lumoavaksi, suorastaan paratiisimaiseksi teokseksi, jonka huomaan yleisö voi jättäytyä tyyntymyksellä.
Viulun perinteinen melodisuus ja soittimellinen näyttävyys on konsertossa juotettu yhteen onnistuneesti.
Tetzlaff teki kaikkensa tarjotakseen konserton moninaisen aineksen selkeässä ja tarttuvassa muodossa.
Hän oli kertakaikkisen ihanteellinen solisti. Teos on kolmine osineen niin konsertto kuin konsertto voi sitä olla: painavaa avausosaa ja laulullisesti kehräävää hidasta osaa täydentää ilakoivasti, välillä balkanilaisittain, ryntäävä finaali.
Epäkonserttojahan meillä on viime aikoina on kuultu riittävästi.
Kaipaisen estetiikan voi joko hyväksyä tai hylätä; valinta on vastaanottajan.
Jos sen hyväksyy, jää kaipaamaan yhä rehdimpää peliä niillä korteilla, joilla hän pelaa: vaikka Kaipaisen melodiikassa on hyviä hetkiä kosolti, hänen kannattaisi keskittyä harmittoman yleismelodiikan sijaan enemmän muistettavan ja teosspesifin tematiikan hiomiseen.
Temaattis-melodiset perushahmot eivät jää juurikaan mieleen, toisin kuin Maurice Ravelin koreografisessa sinfoniassa Dafnis ja Khloe.
Sakari Oramon yhtä levollisessa kuin sähköistävässä otteessa saimme tunnin mittaisen orkesterikylvyn, jollaisia RSO järjestänee vielä paljon lisää.
Jos unohdetaan jotkin epäonniset vaskirepliikit sekä vaimeasti syttyneet puupuhallinosuudet, niin esitys oli unelmien täyttymys, myös Philomelan ja Polyteknikkojen kuoron nautittavien vokaliisien ansiosta.
Ralf Hermans, Kauppalehti Optio, 7.12.2006
Polyteknikkojen Kuoro on aina edustanut mieskuorolaulua parhaimmillaan. Uusimmalla cd:llään kuoro lähestyy miehisyyttä vahvalla otteella, nostaen sen läpi repertoaarin kulkevaksi teemaksi. Miehuus ja miehinen sielunmaisema saavat nyt varteenotettavan tulkin polyteknikko-urhojen käsittelyssä.
Mies-cd on ensimmäinen Juha Kuivasen, kuoron nykyisen taiteellisen johtajan, kaudella tehty levy. Ja tätä tuotosta on kannattanutkin odottaa: lopputulos on kautta linjan erinomainen. Olipa kyseessä sitten Toivo Kuulan (1883–1918) tai Leevi Madetojan (1887–1947) kansallisromanttiset laulelmat, tšekkiläisen Leoš Janáčekin kansanmusiikkiin pohjaavat musiikilliset rakkaudentunnustukset tai Arnold Schönbergin (1874–1951) harmonisesti vaativat modernit laulut, kuoro tekee vakuuttavaa työtä. Koska tekstit käsittelevät maailmaa laaja-alaisesti ja mukana on uusiakin säveltäjiä, on kyseessä (s)oiva käyntikortti tälle akateemiselle mieskuorolle. Toisaalta tässä ”sitten-me-laulamme-myös-tällaista-ja-tällaista” -lähestymistavassa piilee vaara: kuulija ei ehkä jaksa ajasta, paikasta ja tyylistä toiseen liikehtivää kokonaisuutta. Mutta se on pieni paha: lopputulos on hyvä.
Samuli Tiikkaja, Helsingin Sanomat, 7.4.2006
Radion sinfoniaorkesteri Finlandia-talossa. Juhani Lagerspetz, piano ja Pavel Kudinov, basso. Polyteknikkojen kuoro, valmentanut Juha Kuivanen. Dmitri Slobodeniouk, johtaja. – Heininen, Sostakovits.
Juhani Lagerspetz osoitti jälleen kerran monipuolisuutensa ja taitonsa hypätessään solistiksi Paavo Heinisen neljännen pianokonserton kantaesitykseen. Konserttoa nimittäin kaavailtiin alun perin Matti Raekalliolle, mutta tämän käsien ulottuvuudet osoittautuivat lopulta liian suppeiksi konserton laajoihin otteisiin. Lagerspetzin vaaksa sen sijaan oli tarpeeksi leveä.
Heinisen konsertto vaatii soittajalta paljon, mutta niin myös kuulijalta. Yksiosainen pianokonsertto kestää lähes tunnin, eikä Heininen tarjoa helppoa viihdettä. Teos polveilee kuuden taitteen läpi sujuvasti, ja välissä kuultavat orkesterivälisoitot vievät eteenpäin, mutta samalla huipentavat taitteita.
Heinisen musiikin lähtökohta, 1960-luvun modernismi, kuuluu hänen uudessa konsertossaankin selvästi, mutta siihen on toki sekoittunut pehmentäviä elementtejä hänen myöhemmistä vaiheistaan.
Hän suosii konsertossaan jousipainotteisia perusvärejä, mikä tekee yleiskuvasta hieman ankean ja harmaan. Pääosassa on musiikillisten aiheiden ja eleiden matka läpi pitkän teoksen, ei orkesterisäihke – paitsi aivan lopussa, jossa gongien, tamtamien, kellopelin ja putkikellojen sävyttämä taite tuo suorastaan odottamatonta väriä.
Kauttaaltaan voimallisempaa musiikkia oli Dmitri Šostakovitšin kolmastoista sinfonia, varsinkin kapellimestari Dmitri Slobodenioukin monumentaalisena tulkintana. Hän kaivoi Radion sinfoniaorkesterin jousistosta esiin monipuolisen sointikirjon ja annosteli tanakkaa vaskisointia tarkasti.
Basso Pavel Kudinov toi soolo-osuuteen aitovenäläistä äänenkäyttöä. Polyteknikkojen kuoron laulu oli voimallista ja nautinnollista.
Pentti Mäkinen, Etelä-Suomen Sanomat, 4.2.2006
Sinfonia Lahden kevätkausi jatkui torstaina kolmella teoksella, joiden yhteinen nimittäjä oli mies ja miehen tie. Viime vuosina on värikkäästi kuvattu, kuinka miessukupuoli on ajautunut/ajettu yhteiskunnassa sivuraiteelle. Konsertissa kuultujen teosten historialliset aiheet kertoivat, että on sitä typeryyttä ollut aina.
Jouni Kaipaisen orkesteriteoksessa Sisyfoksen uni elämässään viekkautta ja petollisuutta harrastanut Sisyfos saa helvetissä rangaistuksen, jossa hän vierittää kivenlohkaretta vuoren rinnettä ylös, mutta aina lähes huipulle päästyään murikka vierii alas. Tämä päättymättömän työn kirous voi olla monelle nykypäivää, myös työttömyyden kuvauksena.
Kaipainen kuuluu ”nuoriin” säveltäjiin, jotka ovat monipuolisesti tarkastelleet euroopalaisen musiikin tilaa. Hänen musiikissaan ovat tyylit vaihdelleet, mutta lähes aina hän ottaa myös kuulijan vastaanottokyvyn huomioon.
Sisyfoksen uni ei ole ohjelmamusiikkia, mutta kyllä siitä selvästi hahmottaa juonen ja teoksen unenomaisuuden. Musiikissa seuraa toistuvasti tihenevästi kohoava tunnelma, joka purkautuu laskeviin kuvioihin. Unenomainen pehmeä leijailu kertoo, mistä Sisyfos uneksii, eli ihanasta vapauttavasta sammalvuoteesta.
Kaipainen on toteuttanut ajatuksensa taitavasti, eikä kuulijan tarvitse kuin nauttia. Hannu Linnusta on kasvanut kapellimestarina hieno värikkäiden teosten tulkki, ja Sinfonia Lahtihan on ollut sitä jo vuosia.
Aarre Merikanto oli ensimmäisiä modernistejamme. Populäärin isänsä varjosta hän kulki omia polkujaan arvostukseen. Tuhma mieskuorolle ja orkesterille voitti ensimmäisen palkinnon vuonna 1956 Kulttuurirahaston sävellyskilpailussa.
Nykykielen mukaan tuhma tarkoittaa enemmän tyhmää, ja siitähän teoksessa on kyse. Toivo Lyyn runon Jussi metsästää metsoakkaa, siis koppelonaarasta, muttei osu siihen millään. Kun koira ei saa lintua vainutuksi, suuttuu Jussi ja heittää peniä kalikalla, jolloin koppelo haukun pelästyttämänä lentää tiehensä. Sen pituinen se.
Polyteknikkojen kuoron sointi on komeaa kuultavaa, jäntevää, puhdasta ja terveellä tavalla nuorekasta. Tuhman mieskuoro-osuus tuo mieleen Sibeliuksen Kullervon iskevän tyylin, mutta orkesteriosuus on yksinkertaisempaa ja helpompaa. No, olihan tuo Jussikin yksinkertainen.
Teos ei ole musiikin historian merkkipaaluja, mutta ehjä ja energinen esitys teki siitä miellyttävän.
Franz Lisztin Faust-sinfonia pohjautuu Goethen myyttiseen tarinaan, vaikkakin monet muutkin kirjailijat ovat aiheseen syventyneet. Liszt pyrki sinfoniassan yhdistämään runouden, kuvataiteen, jopa arkkitehtuurin aineksia kokonaistaideteokseksi Wagnerin tapaan. Sitä ei nyt vaan koskaan tullut, mutta syntyi suuri ja värikäs teos.
Faust on vanheneva mies, joka huomaa menettäneensä nuoruuden, rikkauden ja rakkauden, joten on aika päättää hyödytön elämä. Paholainen antaa vielä tietyin ehdoin mahdollisuuden saavuttaa nämä asiat.
Liszt käyttää värikkäästi orkesteria ja eri soitinkokoonpanoja, mutta hänen melodiansa ovat perin persoonattomia keskiarvoja vaikkapa Beethovenilta ja Berliozilta. Siksi teos tuntuu ylipitkältä.
Hannu Lintu ja orkesteri tekivät kuitenkin valtaisan työn energiallaan ja taidoillaan. Lukuisat soolot seurasivat hienosti toisiaan, ja pienen herpaantumisen jälkeen tunnelma kohosi jälleen huippuunsa. Myös Mati Turin pieni osa sujui mallikkaasti.
Sinfonia Lahden sinfoniakonsertti 2.2. Sibeliustalossa. Hannu Lintu, kapellimestari, Polyteknikkojen Kuoro, solistinaan Mati Turi, tenori. Kaipainen, Merikanto, Liszt.
Hannu-Ilari Lampila, Helsingin Sanomat, 9.10.2005
Lisztin Faust tuhlaa säveliä, Merikannon Tuhma pihtailee
Turun kaupunginorkesterin konsertti Turun konserttitalossa. Kapellimestari Hannu Lintu, Petri Bäckström, tenori, Polyteknikkojen kuoro kuoromestari Juha Kuivanen. – Aarre Merikanto, Liszt.
TURKU. Johann Wolfgang von Goethen Faust-hahmo on länsimaiden kuuluisin ”pyrkyri”, Streber, mies, joka tähtää aina korkeammalle. Faust menestyy, kun hän unohtaa omat itsekkäät himonsa ja halunsa ja alkaa toimia muiden ihmisten hyväksi.
Franz Liszt piti nuorena Faustia hyvin ”porvarillisena” luonteena, joka oli kiinnostunut vain ”omasta pienestä onnestaan”. Vähitellen Liszt alkoi ymmärtää paremmin Faustin koko merkitystä ja huomasi voivansa projisoida omat pyrkimyksensä, ihanteiden tavoittelun, taistelunsa ja rakkaudenkaipuunsa Faust-tarinaan.
1854–57 syntyi Lisztin Faust-sinfonia, valtavan inspiroitunut, noin 70-minuuttinen kolmiosainen teos, joka ei tunnu yhtään liian pitkältä.
Hannu Lintu rakensi Faust-sinfoniasta tuhlailevan loisteliaan ja värikkään sinfonisen draaman, jossa paljastui mielenkiintoisia yhteyksiä Richard Wagnerin musiikkiin. Faustissa ei ole vain Tannhäuserin ja Lohengrinin kaikuja, vaan se enteilee jännittävästi Nibelungin sormusta.
Vaikuttavin on sinfonian viimeinen osa Mefisto, joka vääristää parodisesti ensiosan Faust-teemat. Riehuva ja raivoava musiikki tuo harvinaisen selvästi esiin sen, että Mefisto on negaation henki, joka pystyy vain tuhoamaan, ei luomaan. Mefisto on myös Faustin oma demoninen, negatiivinen puoli, jonka hän pystyy ”ikuisen naisellisen” voiman avulla lopulta voittamaan.
Ääriosien dramaattinen, romanttinen retoriikka sai vastapainokseen Gretchen-osan runollisen ja läpikuultavan rakkauslyriikan. Lintu maalaili lennokkaasti ja herkästi Lisztin mestarillisen sointihuuman myrskyt ja vivahteet. Turun kaupunginorkesteri ei aina yltänyt vaativassa teoksessa Linnun ja teoksen vaatimaan virtuoosiseen tarkkuuteen ja hienostuneeseen sointiin, mutta faustista eteenpäinpyrkimystä ei puuttunut.
Polyteknikkojen kuoron mahtava, metallikas forte kruunasi Faust-sinfonian lopun apoteoositunnelmat.
Konsertin avausnumero, Aarre Merikannon Tuhma (1956), kertoo metsämiehestä, joka epäonnistuu pyrkimyksissään ja jää aina ilman saalista. Luuserille ei kannattanut tuhlata liikaa säveliä. Orkesteri ilkkuu ja kotkottaa niukkasanaisesti ja tuo mieleen uusklassisen Stravinskyn kuivan musiikillisen ironian ja kekkaloivat rytmit.
Kuoro-osuus on konventionaalisen kalevalainen. PK lauloi hiljaisia tasoja metsäläispoikien epäyhtenäisillä luonnonäänillä, mutta annas olla, kun piti kajauttaa forte. Silloin sointi tiivistyi kaikuvaksi kallioksi.
Tomi Norha, Turun Sanomat, 8.10.2005
Turun filharmoninen orkesteri ja Polyteknikkojen kuoro Konserttitalossa 6.10. Hannu Lintu, kapellimestari, Petri Bäckström, tenori sekä Juha Kuivanen, kuoromestari. A. Merikanto, Liszt.
Turun filharmonisen orkesterin syksy on suurieleisyydessään poikkeuksellisen kiinnostava: lähes joka konsertissa kuullaan ja nähdään kookkaita ja poikkeuksellisia esityskokoonpanoja, kun vieraina on tanssijoita, kuoroja, solisteja ja vaikka mitä.
Franz Lisztin Faust-sinfonia (1854-57) on sekä kestonsa että kokoonpanonsa puolesta yksi musiikin historian giganttisimmista teoksista. Sitä esitetään harvoin, koska kokoonpano on paitsi valtavan kokoinen myös varsin epäekonominen: iso kuoro, tenorisolisti ja urut pitää rahdata paikalle vain viimeisten minuuttien ajaksi.
Täysromantiikan aikaan giganttisuus oli muotia, ja allekirjoittaneelle tulee hakematta mieleen, voiko kenelläkään säveltäjällä olla oikeasti niin paljon sanottavaa.
Linnun haave toteutui
Lisztin Faustia ei ole Turussa kuultu lähes kuuteenkymmeneen vuoteen. Kapellimestari Hannu Linnun haave esittää teos toteutui torstaina, ja konsertin jälkeen oli selvää, että teoksen suuruus on todellista.
Lintu johti teoksen kovilla kierroksilla. Hän ei tyytynyt näyttämään vaan suorastaan näytteli musiikin soittajille. Saliin paistoi selvästi, että johtaminen oli kaikkea muuta kuin rutiinisuoritus.
Liszt ei ehkä ole historian paras orkestroija, ja musiikissa on tasapaksut hetkensä, mutta Faust on monella tapaa upeasointinen ja uraauurtava teos. Olisin ehkä kaivannut vielä isompia kontrasteja dynamiikan suhteen; laaksojen ja huippujen etäisyyttä olisi voinut vieläkin kasvattaa.
Kokonaisuudesta muodostui joka tapauksessa nautinnollinen sointikylpy, kun orkesterin suorituskin oli kohdallaan. Erityisen herkullisia olivat toisen osan kamarimusiikilliset jousiosuudet ja viimeisen osan groteskit karakterit. Lopun Chorus mysticus -jakso, jossa kuoro ja kumppanit liittyvät mukaan, oli uskomattoman vaikuttava. Sen jälkeen salissa tiedettiin, että suurten asioiden äärellä on käyty.
Tuhma on mainio teos
Jotta Polyteknikkojen kuorolla olisi useamman minuutin mittainen syy tulla Turkuun, oli ohjelmassa myös toinen harvinaisuus, Aarre Merikannon teos Tuhma, joka voitti vuonna 1956 Kulttuurirahaston sävellyskilpailun.
Teosta ei ole ainakaan Turussa koskaan ennen kuultu, eikä sitä kai ole levytettykään, joten kuuntelukokemus alkoi puhtaalta pöydältä.
Toivo Lyyn kalevalahenkiseen tekstiin sävelletty Tuhma alkaa musiikinkin puolesta kalevalaisesti rinnakkaisintervalleineen ja arkaaisine poljentoineen. Edetessään se paljastuu sävelkieleltään kuitenkin varsin moniarvoiseksi, mieleeni tuli monin paikoin Aulis Sallisen Kullervo -ooppera. Parasta sävellyksessä on muoto: musiikki tavoittaa Lyyn runon tunnelmat ja temponvaihtelut kerrassaan mainiosti, ja metsästäjän odotukset ja pettymykset konkretisoituvat musiikissa poikkeuksellisen onnistuneesti.
Torstain esitys oli erinomainen. Linnun johtaminen oli tutun jämäkkää ja selkeää, joten musiikki soi niin kuin pitääkin. Ohut orkestrointi ja Polyteknikkojen kuoron täyteläinen sointi täydensivät toinen toisiaan, eikä balanssiongelmia ollut. Kuorolla oli teoksen alkupuolella joitakin rytmisiä ongelmia, ja lopun forteissa ykköstenori kuulosti epätasaiselta, mutta kaiken kaikkiaan esitys oli erittäin hyvä.
Vaikkei kansallisen identiteetin korostaminen ole ihan yhtä in kuin sata vuotta sitten, tällaista kansallisista juurista kumpuavaa taidetta pitää esittää. Niinhän kaikki muutkin maailman kansat tekevät.
Raimo Rytöhonka, Pohjalainen, 9.5.2005
Polyteknikkojen Kuoro. Kirkkokonsertti Vaasan kirkossa 7.5.2005 klo 18:00. Joht. Juha Kuivanen. Ohjelmassa pääosin kotimaista mieskuoromusiikkia,
Kuulan ja Madetojan sekä Eero Hämeenniemen ja Jaakko Mäntyjärven mieskuorolauluja.
VAASA
Raimo Rytöhonka.
Polyteknikkojen Kuoro on vuosikymmeniä Ylioppilaskunnan Laulajien ohella kunnialla edustanut suomalaisen mieskuorolaulun huippua maamme rajojen ulkopuolellakin. Muitakin ansiokkaita mieskuoroja maastamme toki löytyy lähes ”joka niemessä, notkossa ja saarelmassa” ja voikin ajatella, että oman rikkaan osan laulukulttuuriamme olemme saaneet aikoinaan maahamme itäkaakon suunnalta tulleesta runonlaulannasta kuten kansalliseepostamme Kalevalaa tutkiessa käy ilmi kun maamme länsiosan laulukulttuuri näyttäisi puolestaan saaneen vaikutteita rikkaaseen lauluperinteeseensä maahamme myös lännestä päin saapuneista kansanmusiikkivaikutteista, jotka ilmeisesti ovat olleet osana monimuotoista ja rikasta viikinkikulttuuria. Emme saa myöskään unohtaa saamelaista ”joikhaa”, jonka alkujuuret lienevät lähempänä Pekingiä kuin Helsinkiä.
Polyteknikkojen Kuoro lauloi Vaasan kirkossa runsaan ja taiteellisesti huipputason ohjelman. Kuoron kokoonpano on hyvin tasapainotettu korkeimmasta tenorista aina ”Syvässä kellarissa” – (Im tiefen, dunklen Keller) bassoon saakka. Laulettu teksti on luonnollisesti selvää ja moitteetonta kuulijan kannalta eikä tonaalisia epäpuhtauksia esiinny.
Laajasta konsertin ohjelmasta pääosa rakentui Toivo Kuulan ja Leevi Madetojan mieskuoromusiikin helmiin, jotka jo vuosikymmeniä ovat muodostaneet maamme ”laulumiesten” ohjelmiston rungon. Aivan oman lukunsa ansaitsivat konsertissa kuullut Madetojan ”Valkeat kaupungit” ja ”De Profundis” V-A. Koskenniemen sanoihin sekä ikituore, ”Suvi-illan vieno tuuli” Eino Leinon sanoihin, jossa kuoron kokonaissointi oli riipaisevan kaunis ja kuulijaa syvältä koskettava. Eero Hämeenniemen ja Jaakko Mäntyjärven modernia kuoromusiikkia, jossa olin kuulevinani itäisten, suurten kulttuurien vaikutteita, kuunteli nautinnolla jo siitäkin syystä, että laulut olivat perinpohjin harjoitetut ja tavanomaisista kuoromusiikin kaavoista edukseen poikkeavat. Harvoin jos koskaan lienee Vaasan kirkossa mieskuoro laulanut Heather Schmidtin ”Man, Homme, Mensch” -miniatyyria; se taisi olla ensi esitys vaasalaisille. Kuoron kirkkokonsertti oli eräs kuorofestivaalin suurista musiikkitapahtumista. Pääsimme kuulemaan hiottua ja puhdasta sekä tekstiltään moitteettoman selvää mieskuorolaulua. Vaasalaisia kuoromiehiä oli konserttia kuulemassa niukanlaisesti kuten tavallista. Mieskuoromusiikin ystäviä sitäkin enemmän.
Jukka Isopuro, Helsingin Sanomat, 15.4.2005
Leif Segerstam ei lähde mehevöimään Sibeliuksen 4. sinfoniaa, vaan operoi taidokkaasti nuottikuvan vaatimilla hiljaisilla ja askeettisilla sävyillä. Silti soitosta paistavat lievä rutiini ja yksityiskohtien yleisluontoisuus.
Pohjolan tytär on toista maata, väkevin värein pyyhkäisty fantasia.
Finlandiasta Segerstam tarjoilee ennenkuulemattoman hybridin: keskijakson hymniin yhtyy komeasti laulava Polyteknikkojen kuoro Koskenniemen sanoin, joita kajautellaan vielä loppuhuipennuksessakin. Levyteksti ei mainitse runoilijaa eikä sanoja tai niiden käännöksiä.
Levy päättää Sibeliuksen sinfoniasyklin, joka parista epätasaisuudesta huolimatta on vakuuttavampi ja laajakatseisempi kuin Segerstamin ensimmäinen sykli Chandosille.
Mats Liljeroos, Hufvudstadsbladet, 14.5.2004
Radions symfoniorkester och Polyteknikkojen Kuoro i Finlandiahuset. Dirigent: Sakari Oramo. Körinstudering: Tapani Länsiö. Stravinsky, Strauss, Länsiö.
När Polyteknikkojen Kuoro firar 100 år gör man det med besked. Samkonsert med Radions symfoniorkester är det som gäller, varken mer eller mindre, och konsertens huvudnummer var, som sig bör, nykomponerad av körens egen dirigent.
Och varför inte, kan man fråga sig, även om den färska historieskrivningen – nyutkommen i ett präktigt band signerat Kimmo Korhonen – ger vid handen att den magiska gränsen passerades för tre och ett halvt år sedan. PK har länge utmanat YL som vår ledande manskör och enligt många har man redan tagit ledningen.
Konserten befäste ytterligare denna aning, även om den lätt haltande programuppläggningen ledde till att man inte kunde bilda sig en heltäckande uppfattning om körens kunnande i dagsläget. Stilkasten var tvära och man fick känslan av att första programhalvans estetik inte var den optimala för det här gänget.
Stravinskys kantat Zvezdoliki är ett skumt stycke till Konstantin Balmonts ännu skummare text – Debussy hade antagligen rätt i att uruppförandet borde äga rum på Aldebaran – men man bemästrade de intrikata harmonierna med bravur. Körstämman i originalversionen av An der schönen blauen Donau – hur ofta hör man den? – var däremot inte mycket att sätta tänderna i, men man gjorde den med schvung och humör.
Avgående PK-dirigenten Tapani Länsiös maffiga tresatsiga kantat Me, till texter av japanska tankadiktare, blev däremot konsertens smått sensationella clou och en veritabel rehabilitering för tonsättaren Länsiö efter dunderfiaskot med operan Sulka för tre år sedan.
Att Länsiö kan skriva intelligent textcentrerat och klangkänsligt för kör vet vi, liksom att den musikalska aforismen à la Webern är uttrycksmedel som ligger honom nära hjärtat. Nu fick vi dessutom bevis på att han såväl förmår bemästra större formmässiga bågar som orkestrera på ett rent ut sagt bländande sätt.
När de färgstarka orkestereruptionerna vällde på som intensivast kunde man nästan få för sig att en Magnus Lindberg var i farten, medan impressionistiskt skimrande episoder satt bra som fruktbar kontrast. Kören klingade naturligtvis snyggt – speciellt så i andra satsens charmigt finskt klingande sentiment – och man kan närmast förundra sig över att Länsiö kunde motstå frestelsen att låta den klämma i för fullt i det riviga slutet.
Stravinskys ävenså fantastiskt orkestrerade Scherzo fantastique visade att det inte var någon tillfällighet att han några år senare slog Paris med häpnad med sina ryska baletter, medan Johann Strauss dy:s medryckande Motorenvals – tillägnad Teknikens bal i Wien 1865 – blev guldkanten på en ganska knasig, men på något sätt ändå uppfriskande programhelhet.
